Rakastan?

Kirjoittanut: Matti

(22-24.6)

Junalla liikuimme ensimmäistä kertaa istumavaunussa Agrasta Jaipuriin. Juna oli mukava ja ilmastoitu, junassa tarjottu ruoka ”meals on wheels” ei ollut mukava. Tuli nimittäin eteen sellaista koiran/kissan ruokaa ettei muusta väliä. Lisäksi avatessani voipaketin oli se sulanut ja sula voi tippui syliini lempipaitani päälle. Jes.

Asemalla vastassa oli nuori täkäläiseen tasoon erittäin hyvää englantia puhuva herrasmies Bablu. Bablu oli hotellille freelancerina toimiva tuk-tukkuski, joka oli nakitettu hakemaan meitä. Bablu olikin hauska tyyppi ja parin kilometrin matka hotellille sujui mukavasti. Bablu muisti vielä intialaiseen tyyliin mainita, että hän tarjoaa myös turistikierroksia ja häneen saa yhteyden hotellin respan kautta. Tämän hän teki intialaiseksi yllättävän vähän tungettelevasti ja agressiivisisesti.

Huoneemmehan olikin sitten valtava. Aivan mieletön lukaali. Tämä jälleen tulosta siitä, kun päätimme aikaisemmin hieman korottaa budjettiamme. Hyvä valinta. Viideltä herätyn varsin pitkän ja vaiherikkaan päivän jälkeen uni maittoikin loistavasti. Myös hotellin muut fasiliteetit olivat hyvässä kunnossa. Respassa varoiteltiin kaikenlaisista huijareista ja kehotettiin aina ensin kysymään respasta paljonko tuk-tukin pitäisi maksaa minnekin. Henikilökunta oli kohteliasta muttei tungettelevaa kuten yleensä ja yläkerrassa oli mukava kattoravintola, josta nautimmekin aamiaiset ja pari kertaa illallisenkin kivoilla näkymillä.

Olimme siis saapuneet Rajasthanin pääkaupunkiin Jaipuriin, ensimmäistä kertaa tällä reissulla
osavaltioon, jossa en viime reissulla käynyt. Olimme myös kaupungissa/osavaltiossa, jossa ihmiset puhuvat paremmin englantia, kuin hindiä. Tosin paikallinen rajastanin kieli on se mitä paikalliset oikeasti puhuvat. Mitä Jaipurissa sitten on ja mitä voisi tehdä? Jaipur on tunnettu ”pinkkinä kaupunkina”. Kun Englannin Kruununprinssi Edvard (myöhemmin Kuningas Edvard VII) saapui vuonna 1876 kaupunkiin, maalattiin koko vanhakaupunki pinkiksi. Tämä oli paikallisen maharajan kunnianosoitus Englannin kuninkaallisille. Lisäksi Jaipuria ympäröivillä kukkuloilla/vuorilla sijaitsee useampi komea moguliajan linnake, sekä useita temppeleitä. Kaupungissa siis riittäisi nähtävää seuraavaksi kolmeksi päiväksi.

Ensimmäisenä päätimme kävellä hotellilta Jaipurin central parkiin. Noh, ei ihan New Yorkin Central
Parkin tai Lontoon Hyde Parkin veroinen, mutta puisto kuinkin. Siellä oli puita ja nurmikkoa, ihan hyvä 8+. Tästä lounaan kautta tuk-tukilla apinatemppelille. Sinne olikin sitten yllättävän kova kipuaminen ja päivän kuumin aika oli kohtuullisen huono valinta. Kiivettyemme hirviö-mäkiserpenttiniä ylös ja hikoiltuamme jälleen sitä kuuluisaa ydinhikeä, päädyimme apinoiden ja jonkun gurun asuttamalle temppelille, jossa oli aivan järisyttävän ärsyttävä kanadalais äiti-tytär pari, joiden kuunteluun minä ärsyynnyin. Sellaista yleistä jenkki/pohjoisamerikka hapatusta. Temppelin ulkopuolella oli kuitenkin hauska seurata apinoita ja niiden villiä menoa. Ne vähän tappelivat ja mellastivat miten halusivat. Varastivatpahan myös jonkun turistin kengän, jonka ilmeisesti tuhosivat kohtuullisen totaalisesti naskalinterävillä hampaillaan ja klonkkumaisen vahvoilla sormillaan.

Kiitos tästä hyvästä ideasta olla jälleen liikkeellä päivän kuumimpaan aikaan, olivat mehut jälleen imetty sotureista aivan täysin, joten Tuk-tuk hotellille ja lepäämään. Ensimmäistä kertaa kuski jopa väärin ajettua veti käännöksen ja lähti painelemaan takaisin liikennettä vastaan. Pari tuntia lepoa ja respasta soitto Bablulle, josko tämä lähtisi viemään meitä kaupungin ulkopuolella olevalle kukkulalle katsomaan kaupunkia ja auringonlaskua. Tämähän passasi ja pian Bablu kaahasikin pihaan intialaisella helikopterillaan ja lähti ajamaan meitä kohti Nahargarh linnaketta. Bablu ottikin elämäntehtäväkseen ehdittää meidät auringonlaskuksi kukkulalle ja onnistui ihan ok. Ehdimme nimittäin nähdä auringonlaskun tuk-tukista mutta emme aivan paikan päältä. Ihan kiva kuitenkin. Maisemat ylhäältä olivat mieltä ylentävät. Kaupunki jatkui loputtomiin ja joka suuntaan. Oli erittäin vaikuttavaa katsoa 4,2 miljoonan ihmisen suurkaupunkia ylhäältä käsin. Kuinka pitkälle se oikein voi jatkua? Tunnin verran sitten hengailtiin kaupungin yläpuolella olutta ryystäen ja pimenevää valtavan kokoista suurkaupunkia katsellessa. Jossain vaiheessa koimme myös yllättävän uskonnollisen tilanteen kun varmaan kymmenet minareetit alkoivat huutaa lähes samaan aikaan mutta ei aivan, niin että niiden yhdessä muodostama äänten kakofonia oli jopa aika huvittava mutta samalla hyvin vaikuttava. Kiitettävä 9 tämä reissu.

Takaisintulomatkalla Bablun kanssa sitten juteltiin ja Bablu kertoi tarinaansa. Hän on kotoisin todella köyhästä muslimiperheestä, eikä ole käynyt koulua. Jossain vaiheessa hän sai enoltaan lahjaksi tuk-tukinsa, jonka ajamisesta on tullut hänelle ammatti. Vielä 5 vuotta sitten Bablu ei puhunut ollenkaan englantia tai hindiä, mutta turisteja kuljettamalla hän on oppinut molempia. Bablu kertoi meille, että ennen elämä ei ollut hyvää, mutta nyt hänellä on tuk-tuk, hyvä ammatti ja hän saa kaiken tarvitsemansa, sekä oppii paljon. Bablu mm. iloisesti totesi ”englantia ja hindiä olen oppinut puhumaan mutta lukeahan minä en osaa”. Hän kertoi myös olevansa erittäin tyytyväinen elämäänsä ja etuoikeutettu. Paluumatka hotellille kolisi ainakin minuun aikas rajusti. Kovalla yrittämisellä voi ilmeisesti tosiaan saavutta jotain. Täällä on nähnyt niin monta onnenonkijaa ja kerjääjä ja mitä kaikkea muuta, mutta tässä oli minulle esimerkki Intiasta, joka koskettaa minua eniten. Miten vaikeissa oloissa ihmiset voivat elää ja miten pieneen he lopulta voivatkaan olla tyytyväisiä. Babluakaan ei nimittäin millään voi edes täällä kutsua rikkaaksi, ehkä parhaimmillaan keskituloiseksi (joka ei täällä minun mielestäni ole paljoa). Heti hotellin pihassa kysyimme Bablua kuljettamaan meidät seuraavana aamuna ympäri kaupungin reunoilla sijaitsevia linnoja jne. ja tämähän sopi.

Aamulla aikainen herätys, pyykit respaan pesuun ja Bablun kyydillä kohti Jaipurin ykkösnähtävyyttä Amber fortia. Amber fort on Jaipurin turvaksi 1600-luvulla rakennettu valtava linnake Jaipurin kaupungin yläpuolella. Ja kyllä, linnakkella oli kokoa ja näköä. Perusidealtaan linnakkeen sisätilat muistuttivat jonkin verran aikalaistaan Agran linnaketta, tosin tätä pytinkiä ei rakennettu punakivestä kuten Agran linnaketta tai Delhin punaistalinnaketta, vaan tämä oli väriltään täysin keltainen. Linna oli myös selvästi vielä enemmän turisteille suunnattu, sillä sinne pääsi paikalle norsun kyydissä ja norsut kuljettivatkin länsimaisia ja rikkaita intialaisturisteja jatkuvana jononoa linnaan jostain mistälie asti. Linnassa kiertelyyn kulutimmekin sellaisen n. puolitoista tuntia. Välillä olo oli kuin Diablo -peleissä, kun laskeuduimme kapeita ja pimeitä portaita alaspäin tietämättä minne ne johtavat. Ties vaikka Butcher tai Skeleton King olisi tullut vastaan...

Linnakkeeseen oli myös mahdollista ostaa audiokierros, jota emme ottaneet. Hyvä niin, sillä audiokierroksen järjestäminen olisi saanut minulta arvosanan välttävä 6-, nimittäin kierroksen numerokyltit eivät olleet missään järjestyksessä ja kaikkia niistä ei ollut mahdollista edes löytää. On varmaan siistiä mennä numeroitua kierrosta järjestyksessä 4,3,7,4,9,14,18,2. Uskon että vähintään tosi kivaa.

Sen sijaan meidän laatukierroksemme Bablun seurassa jatkui ensin water-palacelle, jossa möllötti jonkun mogulin hänelle ja hänen vaimolleen rakentama kutupalatsi keskellä järveä. Nyt puhutaan siis siitä, ettei järvessä ollut mitään saarta vaan ainoastaan palatsi, just. Tästä menimme vielä sitten käsityöläisaluelle, jossa saimme tutustua kankaiden värjäämiseen, kuvien painamiseen kankaaseen (block printing) ja näimme myös, miten aitoja intialaisia lentäviä mattoja kudotaan sellaisilla isoilla puilla, joiden nimet lienevät kangaspuut. Kierroksen lopuksi pyysimme Bablua tiputtamaan meidät Lonely Planetin suosittelemaan ravintolaan, jossa ajattelimme syödä lounaan, ja sieltä löytyikin sitten raju yllätys. Lähes välittömästi listan avattuani totesin laurille, että Brain Masala on nyt sitten se juttu. Tilasimme siis vuohenaivoja masalakastikkeessa, naania ja jonkin kababin (eli siis tandooriuunissa paistettua kanaa). Aivomasalan kastike oli kyllä hyvän makuinen, mutta aivojen koostumus oli sitten toisaalta sitä luokkaa, etten kyllä välttämättä suosittele. Myös ruoan ulkonäkö ei jättänyt varaa mielikuvitukselle siitä mitä söisi. Noh kabab oli kyllä hyvä. Ruokailu kokemuksena erinomainen 10.

Illasta lähdimme vielä kiertelemään vanhaankaupunkiin, joka nimestään huolimatta ei ollutkaan pinkki vaan pikemminkin oranssi. Liekö aurinko ja aika haalentanut vai mitä, en tiedä. Vanhankaupungin ulkopuolella Jaipur oli ollut erittäin miellyttävä ja viihtyisä suurkaupunki verrattuna aikaisempiin
kokemuksiimme Intiasta. Esimerkiksi liikenne on täällä lähes ei kaaottista, tai no tietysti vähän, mutta kuitenkin ihan ok. Vanhassa kaupungissa kaikki taas muuttui. Tiet on ahtaita ja autot ja mopot ja pyörät ja tuk-tukit ja kaikki ajaa taas ihan yhtä sekaisinkin kuin muuallakin ja roska ja jätteetkin haisivat taas. Tarkoitus oli mennä katsomaan kaupungin palatsia, mutta se olikin juuri menossa kiinni, joten ohjelmaksi tulikin täysin päämäärätön harhailu vanhassa kaupungissa.

Viimeisenä aamuna oli vuorossa hotellista uloskirjautuminen ja muutaman tunnin retki vanhaankaupunkiin ennen junan lähtöä Delhiin, joka lähtisi 6 aikaan illalla. Suuntasimme aluksi Wind palacelle, joka oli ulkoapäin todella hieno (tällä kertaa myös ehkä pinkki), mutta sisään emme tietämme löytäneet. Heti tästä marssimme kaupungin palatsille uudelleen, jossa hinnaksi paljastui 2500 rupiaa, siis yli kolme kertaa enemmän kuin Taj Mahal tai n. 5 kertaa enemmän kuin Amber fort, jossa vietimme kuitenkin 1,5 tuntia. Emme menneet sisään, joten suuntasimme toiseen nähtävyyteen Jantar Mantariin, joka on jonkinlainen observatorio tai alue, jonne on kerätty kaikenlaisia astrologisia vempeleitä, kuten maailman suurin sekstantti. Niitä sitten katseltiin jonkin aikaa mitään ymmärtämättä vaikka, jokaisessa oli opaskyltit engalnniksi. Viimeiseksi oli tarkoitus ottaa tuk-tuk Albert Hallille, jossa olisi jokin museo, mutta kun riksakuski meidät sinne kyyditsi, ilmoitti hän paikanpäällä iloisesti, että tänään on kuukausittainen vapaapäivä ja se on kiinni. Kiitti hei kun toit meidän kuitenkin tänne.

Lounasta ja lähtö hotellille päin, mutta vielä mitä. Meidän seuraamme lyöttäytyi joku intialinen
muusikkosankari, joka kertoi olevansa mustalainen ja huippumuusikko. Hän kovasti halusi kutsua meidät kotiinsa kuuntelemaan musiikkia ja tapaamaan lapsiaan ja katsomaan nukketeatteriaan. Hän oli käynyt useita kertoja ulkomailla esiintymässä mm. Ruotissa, ja lopulta päädyimmekin häneen kotiinsa, joka oli jonkinlainen tiilirakennus kohtuullisen reikäisellä peltikatolla. Siellä olikin sitten 6 erittäin iloista ja reipasta lasta, joista viisivuotias esitti meille ensimmäisenä hämmästyttävän hyviä rumputaitojaan ikäisekseen. Tämän jälkeen haettiin kaikenmaailman valokuvakansiot ulkonaantamakoista Ruotsiin ja Ranskaan, sekä esiteltiin passia, jossa oli viisumileimoja ties mistäpäin maailmaa. Tämä mies oli siis todella nähnyt kaikenlaista.

Tämän jälkeen itse guru pääsi vauhtiin rumpunsa kanssa ja hän olikin sitten oikea taikuri. Uskomattomia ääniä ja saundeja lähti. Kokoajan hän jaksoi muistuttaa, ettei tee tätä rahasta, vaan koska hän haluaa olla vain ystävällinen ihmisille ja haluaa tavata ja oppia uusia kulttuureja. Mies olikin todella mukava ja juteltiin niitä nätä. Lopuksi tuli vielä nukketeatteriesitys, joka oli sekin melko hauska. Ja sitten kuten olettaa saattaa: rahan pyyntö. Ei aivan suoraan, ei samalla tavalla kuin yleensä mutta kuitenkin. Eikä siinä mitään sillä esitykset olivat olleet hyviä ja nautimme niistä. Ainoa, että hän koko ajan kertoi, kuinka hän ei tee tätä rahasta ja kuinka hän soittaa ilosta eikä hän pyydä rahaa jne.

Nyt kuitenkin istun tyytyväisenä junassa ja tällä kertaa kieltäydyn kohteliaasti ”meals on wheelsin” tarjoamista ”herkuista”. Veden tosin otin vastaan, mikä on kiva. Tästä on hyvä jatkaa viimeiset pari päivää reissua.

ps. otin kuitenkin ruoan.  

Tääl ois tällasta

Kirjoittanut: Lauri

(20.6 -21.6)

Miksi minä halusin lähteä Intiaan?

Yksi syy oli tietysti se, että halusin suorittaa soveltavan harjoitteluni yliopistoa varten. Toinen oli se, että en ollut koskaan aikaisemmin ollut Intiassa. Näiden lisäksi oli vielä muitakin syitä. Ensinnäkin halusin pois Suomesta, jonka yhteiskunta ja kulttuuri on niin täysin vieraantunut oikeasta ruohonjuuritason elämästä, että paikoin jopa ällöttää. Halusin pois maailmasta, jossa ihmiset kilpailevat sosiaalisen median ja hienojen vaatteiden tuomalla statuksella ja jossa paikallisten suurin ongelma tuntuu olevan kristillisiin traditioihin liittyvät ”äärimmäisen vakavat ihmisoikeusrikkomukset”. Intiassa (ja miksei myös muissa kolmannen maailman valtioissa) ymmärtää sen, kuinka uskomattoman mitättömiä huolenaiheita Suomessa on. Ottaa suunnattomasti päähän avata facebook ja katsoa mistä asioista on taas saatu ongelmia ja huolia maassa, jossa kumpiakaan ei missään todellisessa mittakaavassa ole. Suomen uutisten lukeminen Intialaisessa ympäristössä tuntuu jotenkin absurdilta ja epätodelliselta. Täältä käsin näkee täydellisesti sen, kuinka äärimmäisen hyvin asiat omassa kotimaassa oikeesti on. Miksi tämä on niin vaikea tajuta Suomesta käsin?

Mmm... Pahoittelut. Taisin ajautua hieman sivuraiteille tuossa vuodatuksessa. Mutta tosiaan: Intialaisen ruohonjuuritason elämän, hyvinvoinnin ja kurjuuden lisäksi, oli minulla vieläkin lisää syitä lähteä juuri Intiaan.
Yksi oli, että näkisin Taj Mahalin.

Jotta tämä voitaisiin toteuttaa tulisi meidän matkustaa Agraan, 1600 -luvulla hallinneen Mogulikuningaskunnan pääkaupunkiin. Tuttuun tapaan matka taittuisi junalla, huokeammassa sleeper -vaunussa, jonka fasiliteetit riittävät kuitenkin siedettävään ja tuurilla jopa mukavaan yhden yön matkaamiseen. Onneksi olimme ehtineet toipua alkuviikosta meitä riepotelleesta vatsataudista, sillä ripsurapsu-oksupoksun kanssa sleeper -vaunussa matkustaminen olisi luultavasti ollut mahdoton tehtävä.

Varanasia ei suoraan sanottuna tullut ikävä. Vaikka kaupunki oli ollut parhaimmillaan äärimmäisenkin mielenkiintoinen erityisesti uskonnollisessa mielessä, ei siitä miellyttävää lomapaikkaa saanut millään. Ahtaiden kujien ja sekavien teiden yhdistäminen lehmänpaskaan, kuumuuteen, meluun, epämiellyttäviin hajuihin, järjettömään roskan määrään, kaaottiseen liikenteeseen, onnenonkijoihin, itsensä etsijöihin, kauppiaisiin, kerjäläisiin ja mitä älyttömimpään katraaseen kaiken maailman eläimiä, oli kokoisuudessaan varsin ahdistavaa ja epämiellyttävää. Tavallaan se oli siinä mielessä kuitenkin juuri sitä mitä osittain Intiassa halusinkin kokea, mutta enough is enough. Tää oli tässä. Kiitos ja näkemiin.

Olimme edellisistä koettelemuksistamme viisastuneina varanneet Agrasta kunnolliseen majapaikan, emmekä todellakaan majoittuisi missään 300 rupian majataloissa, jollaisissa esimerkiksi junamatkalla tapaamamme suomalais-englantilainen Damon oli koko useamman viikon matkansa viettänyt. Hotellin kylkiäisenä saimme myös semi-fiksunhintaisen kaupunkikierroksen autoriksalla, eli tuttavallisemmin tuktukilla. Merkittävin kohde, jossa perjantain ajelulla pääsimme käymään oli Agra Fort, joka on varmasti hienoin (joskaan ei suurin) säilynyt Moguliajan linnake.

Miä opimme Agra fortissa? Opimme sen, että 1600 -luvulla on voitu rakentaa uskomattomia linnoja, joihin on onnistuttu suunnittelemaan melkoisen nerokkaita ilmastointi- ja lämmitysjärjestelmiä. Kuuden eri hallitsijan aikana linnaketta oli ollut rakentamassa arviolta noin 35.000 orjaa, mikä on osapuilleen yhtä paljon kuin mitä Agran linnakkeessa on kulta-aikoina asunut ihmisiä. Mogulihallitsijoiden suuruudenhulluus ja nerokkuus näyttäytyi linnassa hyvin. Kokonaisuudessaan erittäin onnistunut kohde.

Sightseeingin jälkeen oli vuorossa taas junalippujen osto. Hankittiin liput Jaipuriin ja Jaipurista Delhiin läheisestä matkatoimistosta. Junalippujen ostaminen matkatoimistosta on Intiassa melko hyvä idea, sillä niillä on juniin omia kiintiöpaikkoja, jotka voidaan varata suoraan meille. Juna-asemalta ostettaessa liput olisivat halvemmat, mutta saisimme tietää vasta vuorokautta ennen matkaa, että onko meille tilaa junassa. Älyttmän kuuloista, mutta ilmeisesti totta. Tässä maassa voi jäädä laiturille kökkimään vaikka lippu olisikin taskussa.

Lippuja ostettaessa törmäsimme jälleen yhteen erittäin paljon meitä ärsyttävään piirteeseen Intiassa. Tuntuu nimittäin siltä, että yksikään 1.3 miljardista intialaisesta ei tunnu tietävän, mitä tarkoittaa vaihtorahakassa. Oli kyse sitten matkatoimistosta, hotellista, taksikuskista, kaupasta tai ravintolasta, vaikuttaa siltä, ettei kenelläkään ole koskaan lainkaan vaihtorahaa. 500 rupian setelillä on vaikea maksaa pieniä ostoksia. 1000 rupian seteli taas on kokoluokassaan jo täysin hyödytön paperilappu. 1 ja 2 rupian kolikot pyöristetään pois yleensä jo suoraan (ainakin länsimaalaisilta). Kyseiset kolikot ovat muutenkin todella outoja, sillä niiden koko ja ulkonäkö voi vaihdella erittäinkin paljon, eikä niitä meinaa erottaa toisistaan millään. Tälläkin kertaa meillä olisi ilmeisesti pitänyt olla tasan 4800 rupiaa. 5 tonnista ei edes turistitoimisto onnistunut antamaan takaisin ilman intialaista säätämistä.

Perjantai oli juhannusaatto, joten koimme velvollisuudeksemme suomalaisina etsiä itsellemme kaljottelupaikan. Lonely Planetin suosittelemaa kattobaaria, josta olisi suora näkymä Taj Mahaliin ei kuitenkaan löydetty, mutta onneksi olusta sai muualtakin. Illallista meille tarjosi jälleen perinteinen intialainen perheravintola: Pizza Hut. Sen verran paljon on alkanu nämä intialaiset masalat ja curryt tulvia ulos korvista, että tämänkaltainen safka on oikeesti erittäin tervetullutta vaihtelua. Takaisin hotellille tultiin jo alkuillasta, sillä seuraavana päivänä herättäisiin jo auringonnousun aikaan katsomaan sitä paljon puhuttua Taj Mahalia.

Olimme paikalla aamulla klo 06:00 ja se näky, jota olimme todistamassa oli aivan mieletön. Taj Mahal rakennettiin 1600 -luvulla silloisen mogulihallitsija Shah Jahanin vaimon mausoleumiksi. Sitä rakennettiin yli 20 vuotta noin 20.000 orjan voimin. Kun Taj vihdoin saatiin valmiiksi halusi Shah rakentaa joen vastarannalle vielä toisen, mustan version itselleen. Tässä kohtaa mogulin suuruudenhulluus meni kuitenkin liian pitkälle. Hänen oma lapsensa lukitsi isän sekopäänä vankeuteen koko loppuelämäkseen. Agra Fortissa sijaitsevasta ”vankisellistä” oli suora näkymä Taj Mahaliin, vain jottei vankeuden syy missään vaiheessa unohtuisi. Tämän monumentin rakentamiseen on toden totta joskus käytetty paljon verta, hikeä kyyneliä ja kertakäyttöisiä ihmisiä. Tavallaan kiitos siitä, sillä Taj Mahal on aivan järjettömän hieno!

Juhannuspäivän toinen kohteemme oli Taj Mahalin rakennuttaneen Shah Jahanin isoisän Akbarin hauta, noin 30min ajomatkan päässä hotelliltamme. Tässä kohteessa saimme jälleen kerran oman annoksemme (vai pitäisikö sanoa yliannostuksen) intialaisesta säätämisestä. Ensinnäkin syystä tai toisesta kannettavaa tietokonetta ei saanut viedä sisään hauta-alueelle. Kamerat, videokamerat, älypuhelimet jne. sen sijaan olivat sallittuja. Läppäri ainoana oli kielletty. Kertokaa minulle syy tähän pliis?

Hämmennys ei loppunut kuitenkaan vielä tähän. Taj Mahalilta ostamassamme lipussa luki, että samalla lipulla pääsee sisään myös muihin Agran nähtätyyksiin, johon Akbarin hauta kuuluu. Kuitenkin alueen porteilla meille sanottiin, että lippu ei riittäisikään vaan meillä pitäisi olla vielä jokin ylimääräinen piletti. Lipunmyyntikassalla selvisi, että Tajin lippu oikeutti ainoastaan verovapaaseen pääsyyn Agran kohteisiin. Näin siis normaali 110 rupian lippu maksoi meille enää vain 100 rupiaa. Jes. Sekä läppärin, että lipun kohdalla luulimme tietysti aluksi, että meitä kusetetaan, sillä eihän mikään järjestelmä voi olla näin tyhmä. Intiassa kuitenkin kaikki on ilmeisesti mahdollista. Tiedoksi teille kaikille tuleville intianmatkaajille: ”Free entry to any of the following sites...” tarkoittaa tässä maassa: ”10inr discount from a ticket to...”

Koko matkan mittakaavassa ei Akbarin hauta ollut mitenkään poikkeustapaus, sillä tämä maa on täynnä mitä ihmeellisempää ja kummallisempaa säätämistä. Mitä tahansa kukakin tekee, se pitää sisällään aina jonkin asteisen hämmentyneen säätämisen. Mikään ei koskaan mene sulavasti, eikä kivuttomasti, eikä mikään asia ole helppoa. Tehdään aina vaikeasti jollain sairaalla tavalla ja säädetään. En ota tähän tästä edes esimerkkejä, sillä tämä asia on niin selvästi läsnä kaikessa, ettei yksittäistapauksen nostaminen olisi edes reilua. Sanotaan vaan, että tämä maa ja tämän maan ihmiset ovat erinomaisia luomaan ongelmia sinne missä niitä ei todellakaan tarvitsisi olla.

Akbarin haudalla vielä sama kaveri yritti neljännen kerran myydä meille keraamisia norsupatsaitaan, vaikka olimme jo kolme kertaa sanoneet, ettemme tee niillä mitään. Hintaa kyllä hierottiin ja huudeltiin, mutta ”anteeksi, en tarvitse myymääsi esinettä mihinkään, enkä halua sitä” -on kerta toisensa jälkeen osoittautunut erittäin heikkotehoiseksi kommentiksi. Jotenkin paikallisten tajuun ei tunnu menevän se, että vaikka meillä on paljon rahaa, emme silti halua ostaa kaikkia maailmassa olevia esineitä ja asioita. Tämä kruunasi hautaepisodin, jonka jälkeen otti sen verran paljon päähän, että todettiin tarvitsevamme mieltä rauhoittavat päiväoluet. Ja mikäs siinä, olihan edelleenkin juhannus kuitenkin.

Tällä kertaa löysimme tiemme myös Lonely planetin suosittelemaan paikkaan, joka paljastui vähintään viiden tähden hotelliksi palvelijoineen, suihkulähteineen ja kristallikruunuineen. Niin paljon se mesta ällötti, että totesimme yksiselitteisesti lähtevämme muualle. Todellakaan en voi ymmärtää, miksi joku haluaa tulla Intiaan niin, että ajaa lentokentältä hotellipalvelijan audilla suoraan usean kymmenen neliön hotellihuoneeseen, josta sitten voi tehdä taksilla päiväretkiä tärkeimpiin nähtävyyksiin, tehden kaiken muun hotellilla. Taisiis äh. Jotenkin tuntuu, että tuollaisessa 'helpossa turismissa' menee vaan yksinkertaisesti niin paljon ohi. Samantein jäisi sitten vaikka kotiin omien palvelijoittensa kestittäväksi ja kattelisi kuvat googlesta.

Viiden aikaan iltapäivästä koitti meidän aikamme lähteä Agrasta. Kaupungissa ehdimme viettää vain yhden yön, nähden kuitenkin kaikki tärkeimmät nähtävyydet. Varanasiin ja Kolkataan verrattuna Agra oli siistimpi, kontrolloidumpi ja selvästi varakkaampi kaupunki. Lämpötilat olivat täällä päivällä 40-45 asteen välillä. Äärimmäisen kuumaa, mutta vähintään yhtä kuumaa tulisi olemaan myös seuraavassa kohteessamme: Rajasthanin osavaltion pääkaupungissa Jaipurissa.

Niin ja tosiaan,

Tos ois tollasta:  

Kaksipäisen lohikäärmeen varjossa

Kirjoittanut Matti

(16-19.6)

Tämä tarina alkaa oikeastaan jo Jasminin edellisessä blogissa mainitsemasta hindujen pyhästä juhlasta Ganga aartista. Oli ollut kuuma päivä ja veneeseen lähtiessämme oli Lauri ilmoittanut, että olo ei ole mitä parhain.

Kesken hindujuhlan heikkeni Laurin olo niin heikoksi, että hän tempaisi muutamatkin purjot suoraan pyhään Gangesiin.Tästähän varsinkin allekirjoittaneella riitti paljon hupia. Rantauduttuamme suuntasimme pitsalle, jossa tilasimme Jasminin kanssa vielä pitsat ja Lauri nuudelikeiton, jota ei kuitenkaan pystynyt syömään. Laurin olo oli niin heikko, että hän koki parhaaksi lähteä ruokapaikasta kesken kaiken hotellille, joka oli onneksi lähellä. Tämä oli kuitenkin vain alkusoittoa.

Yömme pienessä hikikopissamme, jossa ei ollut ilmastointia osoittautui yhdeksi painajaiseksi. Ensin minä kävin laulamassa Pavarottia puolenyön jäljestä ja jossain vaiheessa myös Jasmin syöksyi vessaan oksentelemaan. Lauri puolestaan tuskaili huoneemme arviolta +40 asteen lämpötilojen ja huonon ilman kanssa ja päätyi ylös hotellin kattoterassille ”nukkumaan” istumistarkoitukseen tehdylle puiselle penkille, koska ei voinut olla huoneessa. Kuuden aikaan aamulla myös minä tuskastuin ja kävimme Laurin kanssa hakemassa kokikset ja vettä lähimarketista ja suuntasimme kattoterassille ”viilentymään”. Noh, ensimmäinen huikka kokiksesta ja liisin lohikäärmeen lailla syöksemään tulta alas kattoterassilta vahingokseni ilmeisesti suoraan ainakin osittain suoraan jonkun paikallisen kotiin, sillä alhaalta alkoi kuulua ”Stop, stop!” huutoja. Tämä oli tietysti vahinko.Ydessä totesimme syyn oksenteluumme olevan aikaisemmin Lonely Planet suosittelemassa Blue Lassi paikassa sisään tunkemamme lassit. Haluaisin laittaa tähän kuvan lasseista tai paikasta, mutta yhä neljä päivää myöhemmin edes paikan ajatteleminen aiheuttaa välittömän oksennusreaktion. Pahoitteluni.

Tässä vaiheessa kamalan yön jälkeen päätimme, että lähdemme heti aamusta vaatimaan ilmastoitua huonetta, sillä se on nyt vain pakko saada. Yksinkertaisesti, jokainen oli oksentanut useamman kerran ja lämpötilat olivat aivan liikaa nestehukasta kärsiville kehoillemme. Menimme siis yhdeksän aikaan alas ja kerroimme hotellin omistajalle tilanteen, ettemme pysty olemaan saati nukkumaan täysin älyttömän ylikuumassa huoneessamme, jossa ei ollutkaan sitä luvattua ilmastointia. Omistaja ymmärsi tämän täysin ja kertoi, että hän hommaa meille huoneen toisesta hotellistaan ja asia järjestyy.

Tunnin päästä meitä odottikin Tuk-Tuk hotellimme edessä, joka kuljetti meitä vajaan kilometrin matkan uuteen hotelliin, joka olikin sitten täysin eri luokkaa. Hyvän tason hotellimme omasi ilmastoinnin, kaapelikanavat, hyvät sängyt, kuumaa vettä, minibaarin (jonka hinnat ovat sitä luokkaa, että sieltä voi ottaa huoletta mitä vain), sekä ravintolan ja erittäin avuliaan henkilökunnan. Mikä parasta huoneen hinta olisi ollut 3500 rupiaa per yö, mutta meidän kokemastamme vääryydestä saimme sen samaan hintaan kuin edellinen hotelli olisi ollut eli 1300 rupiaa, tosin ilman aamiaista jonka joutuisimme itse maksamaan. Mutta fasiliteettien parannus oli MERKITTÄVÄ.

Toisinsanoen Jasmin lepäili meidän kanssa maanantain huoneessa ja lähti illasta junalla Delhiin. Laurin olotila oli illasta sen verran heikko, että sovimme vain minun lähtevän saattamaan Jasmin juna-asemalle. Matka kolmestaan on nyt ohi ja meidän matkamme jatkuu kahdestaan, johon olemmekin Laurin kanssa tottuneet jo aikaisemmin. Tätä duoa ei pysäytä mikään ja on hauska olla jälleen kerran täysin kaksin tämän sonnin kanssa liikkeellä.

Jasminin lähdön jälkeen minä ja Lauri olemme lähinnä lepäilleet vielä tiistain ja keskiviikon. Olemme katselleet elokuvia, lukeneet, katsoneet jalkapalloa ja yrittäneet syödä sen minkä olemme pystyneet. Aika on siis kuitenkin kulunut ihan ok ja onneksi osittain vahingostakin aikamme Varansissa on lähes viikko. Alun perin oli siis tarkoitus lähteä Agraan jo keskiviikkona, mutta junaa ei mennyt silloin, joten päätimme tiistain sijasta lähteä torstaina. Onneksi, sillä näin huono olomme ei mogannut koko Varanasia. Olettaen kaikilla ei ole käynyt niin hyvä tuuri, sillä lähes jokainen länsimaalainen täällä näyttää siltä, että on juuri nyt tai on juuri ollut oksennustaudissa. Kovinkaan moni länsimaalainen ei näytä täällä järin terveeltä. Yksi syy lienee kaupungin huono infra, hygienia ja käsittämätön yli 40 asteen kuumuus. Emme siis ole ainoita.

Vaikka koko aika maananataista aina tähän päivään asti on ollut huonoa oloa ja taistelua siitä pysyykö ruoka tai mikään sisällä vai ei ja jos ei niin mistä päästä tulee ulos, niin tiistaina illasta olo oli sen verran parantunut, että päätimme lähteä taksilla Varanasin ”pyhimpään” perheravintolaan McDonaldsiin, sillä mikään kummallinen Malai Kofta tai Vegetable Jholfrhezi ei todellakaan kuulostanut millään tapaa mahdolliselta syödä ja hotellimme ravintolassa kokeilemamme pasta tai naapurissa kokeilemat sandwichit olivat yksinkertaisesti aivan kamalan makuisia. Mielemme teki siis jotain tuttua makua ja suolaista ja totesimme Mäggärin olevan tämä. Matka kyseiseen ravitsemusliikkeeseen lähdimme matkamme pelottavimmalla tuk-tukilla. Kuski ajeli yhdellä kädellä osoittaen samalla toisella eri suuntiin muille, ettei saa tulla. Tässä menopelissä ei myöskään ollut valoja, vilkkuja tai peilejä, mutta perille selvisimme. Kuski kysyi vielä meidän lähtiessä koska palaamme. Vastauksemme hänelle oli, että emme palaa, sillä emme halunneet enää hänen kyytiinsä. Sisään astuttuamme ensimmäinen huomio oli, että tutut asiat on tasan mckana-ateria ja nugetit. Loput olivat mc-aloo, mc-paneer, Chicken mc maharadja tai jotain muita kummallisia asioita. Otimme molemmat kanahampurilaisateriat ja olimme tyytyväisiä. Ainakin yöhön asti, jolloin vatsassa alkoi vääntää mäkkärirasvojen määrä, mutta siitäkin selvisimme.

Keskiviikkona veljeni Jugin mainitsema ribuletto soi yhä ja vatsani oli kohtuu arvaamaton mutta uskalatauduimme jo lähtemään ulos. Ensimmäinen ulkoilumme oli n. 1,5 tuntia kestänyt lounasretki, jonka jälkeen olimme hiestä läpimärkiä ja aivan tuhoutuneita. Reilu tunti lepoa ja uusi retki kohti vanhaa kaupunkia. Tavoitteena oli nähdä Ganga aart uudelleen, sillä Laurihan oli lähinnä nähnyt Gangan ilman aartia viimeksi. Reunaehdoksi asetimme, että halaumme löytää ilmastoidun kattoravintolan, josta näkee tapahtuma-ghatille, jossa täytyy olla ilmastointi ja vessa.Tämä onnistui suh helposti paikallisen kauppiaan avustuksella, joka vastapalvelukseksi pyysi meitä tulemaan katsomaan kauppaansa. Paikka, johon hän meidät vei oli täydellinen, oli ilmastointi, oli ruokaa ja oli täydellinen näkymä pyhiin kekkereihin ylhäältäpäin katsottuna. Myös paikan katolla ja ikkunakaltereissa riehuvat apinat toivat tilanteeseen omat mausteensa. Juhlan loputtua ”oppaamme” tuli hakemaan meidät kauppaansa ja hetken aikaa katseltuamme ostimme yhden t-paidan ja housut suuntasimme takaisin hotellillemme jälleen hiestä märkinä ja täysin uupuneina. Onneksi hotellilla on ilmastointi!

Näin aamulla olo on ihan ok. Joskin huoneen luovutus on 5 minuutin päästä ja juna lähtee vasta 7 tunnin päästä. Ulkona tämä aika ei viime päivien perusteella tule olemaan millään tavalla mahdollinen, mutta ensin hengaillaan nyt hotellin aulassa ja käytetään nettiä sun muuta. Sitten suunnataan näkemään vielä pari nähtävyyttä, lounastetaan ja tarpeen tullen tullaan viettämään taukoa tähän hotellin aulaan. Kuuden jäljestä illalla lähtee 12 tunnin yöjuna Agraan, johon siis saavumme kuuden jäljestä aamulla. Virheistä oppineina olemme panostaneet jatkomajoituksiimme hieman enemmän rahaa, joten ainakin asumisfasiliteetit pitäisi olla jatkossa kunnosa

Varrella virran

Kirjoittanut Jasmin

(13.-15.6.)

Olemme nyt Varanasissa, toiselta nimeltään Benaresissa. Matkalle kohti Varanasia lähdimme (hui) perjantaina 13. Hotellinpitäjämme vei meidät jeepille klo 8 aamulla, sopi hinnan ja aloimme kavuta alas vuorilta. Emme valitettavasti saaneet matkalla kuvaa ”norsuvaara”-kyltistä, joka on intialainen versio hirvivaarasta, mutta ehdimme ajoissa juna-asemalle. Juna oli kuitenkin ilmeisesti maan tapaan myöhässä (tunnin), ja siitä jopa hajosi veturi illantaitteessa. Seisoimme keskellä peltoa tunnin-puolitoista ja paikalliset mukulat tuijottelivat meitä, kun uutta veturia tuotiin. Intiassa matkalla olemisen on parempi olla ”se juttu”, sillä veikkaan että ajoissa oleminen on junilla harvinaisuus. Jos VR sapettaa, niin eräs nainen junasta osasi kertoa, että Rajasthan Express oli huhtikuussa 10-15 tuntia myöhässä.

Varatessamme lippuja toukokuussa jouduimme ottamaan yhden lipun AC3 -luokasta ja kaksi AC2:sta. Matti meni AC3:n ja nukkui kuulemma koko matkan New Jalpaigurista Varanasi Junctionille. Aika aivokuollut olohan oli, ja matkustaminen paikasta toiseen voi olla yllättävän rankkaa, varsinkin jos vastapäätä oleva lapsiperhe ei ymmärrä kännykkäetiketin tarkoitusta, vaan soittaa bollywoodräminää vielä kaksi tuntia meidän nukkumaanmenomme jälkeen. Matkalla maisema vaihtui ja ylitettiin parit osavaltion rajat. Nyt olemme Uttar Pradeshissa, siis ensimmäistä kertaa matkallamme poissa Länsi-Bengalista. Jossain vaiheessa nukkuessamme havahduin siihen, että tarjoilijapoika, joka oli herättänyt illallisen jälkeen minut kolmesti ja tyrkännyt syliini mm. nukkuvan Laurin jäätelön ja servetin, ilmeisesti ei herättäisikään meitä koska olimme perillä Varanasissa, mutta pyysi kyllä tippiä eikä lähtenyt millään. Hämmentäviä tilanteita. Sillä hetkellä erityisesti intialainen palvelukulttuuri ei jaksanut aueta.

Heräsimme 1.30, junan arvioituun saapumisaikaan. Uusi veturi oli ilmeisen nopea, sillä olimme lopulta vain tunnin jäljessä aikataulusta. Minulle Varanasiin saapuminen ei ollut alkuun ilmiselvää. Lähellä oli peltomaisemaa, pieniä taloja, pikkukylämäisiä kortteleita. Tunne siitä, että asema olisi ehdottomasti Varanasi, tuli salamana, kun näin junaraiteilla lehmän keskellä asemaa. Sen jälkeen ilmestyi puukyltti, jossa luki ”Varanasi JN”. Matka hotellille sujui todella kivuttomasti tuktukilla. Voin kertoa, ettei ainakaan se aika, jonka vietän vielä Matin ja Laurin matkassa, tulisi olemaan hotellissamme kivutonta, mutta tilanne kääntyisi lopulta lmeisesti parhain päin.

Kolmelta yöllä saapuessa kuulemme väsyneinä, että AC-huonetta ei ole tarjolla, vaikka olemme sellaisen buukanneet. Päädymme huoneeseen, jossa extra bedini on patja lattialla, hirveän myllyttimen vieressä, joka kierrättää huoneessa olevaa, käytävältä virtaavaa, tulikuumaa ilmaa. Parivuode oli jotenkin tyypillinen ratkaisu mitä voisi olettaakin – kaksi isoa vuodetta lakanalla yhteen vedettynä. Sängyt täyttivät koko huoneen, eikä ylimääräistä tilaa ollut lähes yhtään.

Aamulla lähdimme syömään aamiaista Assi Ghatille [Ghat = Gangesiin laskeutuva porraslaituri, eli kastautumispaikka], joka ei ole kovin kaukana. Vaatika Cafe tarjosi hyvää pastaa. Siinä istuessa havaitsimme jotain sellaista, mitä emme ennakkotietojemme perusteella osanneet Varanasista odottaa. Gangesin vastarannalla nimittäin ei ole mitään. Aivan rannassa näkyy vain metsänreuna.Joskus vuonna 1978 vesi on tulvinut hyvin korkealla, ghatien maharajojen asuntojen parvekkeiden kohdilla (n. 6metriä korkeammalla). Tähän aikaan vuodesta Ganges, jota paikalliset kutsuvat nimellä Ganga, on hyvin kuiva, ja vastarannan tyhjää metsänreunaa, sekä ennen kaikkea hiekkaa on useampi sata metriä. Monsuunin jälkeen ghatien portaat taas eivät ole edes näkyvissä kaupungin puolella rantaa. Maisema vaihtelee kovasti, ja nyt onkin ”low season”, eli ei paljoa turisteja. Lämpötila kipuilee neljänkymmenen asteen yläpuolella.

Kävelimme melkein koko lauantaipäivän ghateilla. Yksi asia, jonka huomasimme selvästi vahvemmin täällä oli turismi. Täällä ei bisnesyritystä puutu. ”Boat, sir?” kysymys tulee jopa silloin, kun on juuri hypännyt veneestä. Ghateilla on kieli-ja joogakurssimainoksia. (Bongasimme myös Childlinen mainoksia!) Pujien [= hindurituaali tai juhla] aikana joku haluaa myydä chaita. Ihmiset ovat valmiita selittämään, mitä hautajaisrituaaleissa tapahtuu ja sen jälkeen yrittävät suostutella katsomaan kauppaansa. ”You happy, me happy, don't have to buy. Come on.” Niin justiinsa. Matkallamme ravintolamme portaissa meidät yhytti mies, jonka myyntipuhe meni suurinpiirtein näin: ”Hey, come to my sh*tty shop, I have camel sh*t, cow sh*t, bullsh*t...just sh*ttiest sh*t, it's the cheapest and the worst.” Tyyppi erottui jotenkin. Päätimme kokeilla, mitäänhän ei tarvitsisi ostaa. Omantunnon tuskat ja hiillostuksen tunteminen olisi kiinni omasta jääräpäisyydestämme, ja aina saa sanoa ei ja keskeyttää kaupankäynnin, vaikka sentimentaalinen vetoaminen olisikin käynnissä. Ostimme päiväpeitot Masan kanssa. Hotellinomistaja sanoi, että hävisin 500 rupiaa (~6e), sillä tilkku+kirjaillun päiväpeiton saisi n.11e (900rs.) tehtaanmyymälästä.

Keskustellessamme keskenämme totesimme, että asian arvo on täällä juuri se, mitä siitä on valmis maksamaan. Kauppa on onnistunut, kun molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä, vaikka asioilla olisikin alin optimihinta. Kiertelimme ghateja ja jossain kohtaa lähdimme hyvin epäjohdonmukaista tarinaa kertovan 18-v pojan matkaan. Halusimmekin shoppailla, joten tällaisen tourin hyötykäyttö tuli tarpeeseen. Siinä sitten kierrettiin parit ”serkun” ja ”isän” vaateliikkeet, ja saimme tavaroita mitä etsimmekin, ja kovapäisenä ei tarvitse ottaa tuotteita hinnalla, jota ei saa tingittyä haluamakseen. Meihin kyllä yritettiin käyttää hiillostustaktiikkaa, kun yhdessä vaatekaupassa omistaja käski (hindiksi) poikaansa pistämään tuulettimen pois päältä, ja väitti sen olleen sähkökatkos.

Seikkailimme pitkin pieniä katuja, galeja, ja löysimme itsemme kattoravintolasta. Täällä opastuskyltit roikkuvat missä sattuu, ja saattavat olla maalauksia seinässä, lippuja, vain hindiksi, ja osa niistä alkaa hyvin ajoissa, jopa 1,5km ennen määränpäätä. Esimerkkinä Dolphin restaurantin kyltitys oli avuksi, ja ne johdattivat meidät Main Roadilta galien lävitse takaisin Gangesin rantaan. Sinne ei olisi toivoakaan ollut löytää ilman kylttejä. Assi-ghatille opastava kyltti Assi Crossingilla on vain hindiksi. Kaiken lisäksi kyltti on kiveen hakattu ja maassa. Viimeksi puoliksi sen päällä makasi lehmä. Täällä kannattaa myös kysellä.

Pitkän vaelluspäivän jälkeen otimme pyöräriksat kotiin, sillä muita kulkuvälineitä ei ollut näkyvissä. Mietimme pyöräriksalla ajelua jo Kolkatassa, mutta ei tullut tilaisuutta. Täällä se tuntui mielestäni kulkutapana jotenkin luonnolliselta. Meno oli hurjaa, ja siinä vaiheessa tuli fiilis, jossa sai kiinni jostain syvemmästä tämän kaupungin olemuksessa. Liikenne täällä on ihan oma lukunsa kirjavuudessaan. Kolkatassa sitä hallitsivat taksit ja kaaoottiset suurkadut. Darjeelingissa taas vuoristotiet mutkittelivat ja portaat loivat oikoreittejä mitä hämyisimpiä ja ennalta-arvaamattomampia suuntia kohti. Täällä siitä osasta Varanasia missä olen ehtinyt liikkua, ghatien lähellä, infrastruktuuria hallitsevat pikkukadut, ja liikenteessä näkyy aivan eri asioita kuin kummassakaan aiemmassa.

Aloitetaan vaikka lehmistä ja sonneista. Käännyt kulman ympäri, ja siinä on sonni, jonka leveys täyttää koko kujan. Ei oteta sitten tota reittiä. Nurkan takaa voi oikeasti siis kolaroida lehmän, puhvelin, apinan tai kilin kanssa. Koirat eivät erityisemmin tykkää lehmistä, joten eilen sai reagoida nopeasti kun lehmä ravaa kohti. Paikallisen pikkukadun yleisin leveys on sellainen noin 1,5m. Isommilla teillä on pyöräriksoja, tuktukeja (jotka ovat täällä takseja), moottoripyöriä, polkupyöriä, ihmisiä ja kaikki aiemmin luetellut eläimet. Niin, ja tietysti ne autot, joissa on tuunatut töötit. 

Intia-fiilis tuli jotenkin eri tavalla lävitse myös hotellin kattoterassilla istuessa. Aiemmin päivällä olimme kulkeneet eri ghatien lävitse, ja nähneet mm. polttohautauksen. Illalla taivaanrantaa Gangan rannalla koristivat hääjuhlien ilotulitukset. Jossain alkoi puja, ja alla levittäytyi temppelien kattotorneja. Täysikuu loisti hieman punertavaa kajoa. Tämä kaupunki elää ja sykkii jokaisessa henkäyksessään, mutta siinä on jotain ikiaikaista.

Darjeelingissa olimme nähneet yhden pyhätön, jossa oli oma syvennyksensä Shivalle, Lakshmille Buddhalle, muslimeille ja kristityille. Täällä on oma ghat Äiti Teresalle. Enemmän on enemmän, totesi Lauri. Enemmän ääntä, enemmän värejä, tuoksuja, kaikille aisteille, enemmän. Olen tullut johtopäätökseen, että täällä pyhä tuntuu olevan usein se hiljaisuuden väliin jäävä tila, ja se tila on mahdollisimman laaja. Jos suomalainen ihminen keskimäärin tuntee pyhää hiljaisuuden keskellä saunassa tai metsässä hiljentyessä, täällä se on mahdollista kiireisellä galilla, jossa tulee vastaan niin lehmiä, kanoja, koiria, pukkeja, moottoripyöriä kuin ihmisiäkin. Ympärillä soivat torvet, kilisyttimet, kilkattimet, suitsukkeet tuoksuvat ja joku laulaa enemmän tai vähemmän raa'alla äänellä. Kaiken tämän keskellä, pienessä tilassa mahdollisimman täynnä, joku sytyttää tulen pyhätön eteen ja tekee rituaaleja. Minusta näyttää siltä, että yhtä lailla kyllä täälläkin pyhä on myös hiljaisuutta ja hiljentymistä. Arkipäivässä mantroja lukeva guru vain jää kaiken kaaoottisen symbioosin alle, osana kaikkea.

Aamulla heräsimme jälleen kukonlaulun aikaan klo 4.30 ja suuntasimme veneelle Gangesin rantaan. Vanha mies, joka osasi kertoa meille 1978 veden korkeudesta souti meidät veneellään ghatien ohitse verkkaiseen tahtiin, ja kertoi Broken Englishillään mitä osasi. Tässäkin aamuisen veneajelun jälkeen minuun iski aitous, ja tunne siitä että olemme juuri tämän uskonnon sykkivässä keskuksessa. Jokiajelun jälkeen, se hotellimme työntekijä, joka aamulla johdatti meidät venemiehelle, oli itse kylpemässä Gangassa ja jatkoi iloisesti hymyillen ja päätä heilutellen rituaalejaan, kun meitä ei tarvinnutkaan viedä hotellille venereissun jälkeen.

Vietimme eilisestä päivästä ison osan lepäillen, sillä edellisenä päivänä olimme liikkuneet aivan valtavan paljon tässä kuumuudessa. Sunnuntaipäivä tuntui ehdottomasti kuumimmalta, vaikka täällä ilman kosteuden ollessa merkittävästi Kolkataa ja Darjeelingia pienempi, hikoilua ei tapahdu aivan niin paljon. Kiertelimme päivästä vain hotellin lähellä pienen kierroksen, ja suuntasimme illemalla vanhaan kaupunkiin pohjoisemmille ghateille etsimään ensin Blue Lassi-nimisen paikan, jossa on myyty lasseja yli 70 vuotta. Lassit täältä tulivat hämmentävän näköisistä saviastioista ja hedelmiä ei ollut vedetty blenderillä hirveän sekaisin.

Blue Lassista suuntasimme etsimään Vishwakanathin temppeliä. Yksi parannusehdotus olisi Intian turismin kasvattamiseen: edes jotkut kyltit temppelille olisivat kivat. Samoin tieto jonnekin esille, että passi tarvitaan, laukkuja ei voi viedä sisään, ja että ei-hindut eli me maitonaamat pääsemme sisään vain portista 2. Joskus toiste sitten. Lähdimme etsimään siitä St. Thomasin kirkkoa. Tämä oli ehkä mulle näistä uskonnollisista jutuista se esiinpistävästi sytyttävin (akateemisesti olen ihan liekeissä kyseisestä porukasta). Hindinkielinen gospelvirsi raikasi, kun ihmiset sareissa ja kurtissa olivat sunnuntain iltapalveluksessa, taputtivat ja astuessaan sisään koskettivat kynnystä kunnioittavasti. Olin niin rauhallisen tyytyväinen ja onnellinen seuratessani, että en osannut sanoa mitään. Suuntasimme veneelle, jonka olimme tinganneet aiemmin päivällä viemään meidät katsomaan seitsemältä alkavaa ganga aartia, joka ilta illantaitteessa auringonlaskiessa toistuvaa tulijuhlaa.

Kelluimme vähän ennen seitsemää Gangesin pinnalla, ja siinä tuli mietittyä, mitä kaikkea yksi joki, voi tehdä, tukea ja pitää yllä. Kaiken äiti, yhden maailman vanhimpien kaupunkikeskittymän vieressä. Olemme kahden päivänä nähneet ruumiin polttohautauksen, ottaneet ajattelematta hatut pois päästä polttohautausghatin yli käytyämme, nähneet surevia sukulaisia kylpemässä, ja kuolleita kaloja joen pinnalla. (Ja täällähän puilla makaavan ihmisen kuolemasta ei ole millään 24h kauempaa). Olemme nähneet ihmisten iloitsevan ja riemuitsevan pyhän äärellä, kun lapset aamupesulla ovat hyppineet pommeja virtaan. Olemme nähneet aamurukousrituaaleja vain ihmisen ja Gangesin välillä. Puhvelit ovat kakanneet ja lisääntyneet Gangesissa. Ghatien juurella pelataan krikettiä. Sinne päätyy kuollessa, sieltä viedään vettä kotiin kanistereissa siunaustoimituksia varten, siellä iloitaan, siunataan.

Ganga aarti oli kaunis. (Vaikka siellä kaupustelijat lässäyttivät tunnelmaa.) Minusta siinä yhdistyivät kauniilla tavalla Gangesin ja Shivan, veden ja tulen, symboliikka sekä liikekieli. Veden pinnalla kellui lootuskynttilöitä. Ganges ottaa ihmisen vastaan monella eri tavalla. Venepoikamme, parikymmenvuotias souti meidät havainnoitavan ripeästi Assi ghatille rituaalin jälkeen. Söimme pizzeriassa, ja siirryimme huoneisiin viettämään helvetellisen kuumaa ja ikävää yötä. Nämä olivat matkani viimeiset päivät Laurin ja Masan seurassa. Lähden tänään Delhiin, ja irtaannun matkaporukasta.

Eilen istuessamme aivan uskomattoman persoonan, riksakuski Bullin kyydissä läpi Varanasin katujen, tuli haikea olo. Voisin ihan hyvin jatkaa matkaa vielä, ja eritysesti näiden kahden kanssa, vaikka tuntuukin hyvältä palata pian kotiin. Se on varmaan se paras fiilis, minkä voi matkasta saada. ”Perillä on tuolla, edessämme jossain, mennään, mutta ajetaan hiljempaa. Toivon että matka jatkuu jatkuu vaan.” Tänään kutsuu Shiv Ganga Express ja huomenna aamuinen New Delhi. Kuulemme 

vielä, mutta enemmän kuulette Laurista ja Matista.

”...Jab koi baat bigad jaaye, jab koi mushkil pad jayee... tum deena saath mera o humnawaaz.” Tum bahut pyaare ho. Namaste, larke. Phir milenge.

~ Jasu.

Elämäni Murattilinnassa

Kirjoittanut: Lauri
(10 – 12.6)

Hotel Ivy Castle. Sitä nimeä kantoi Darjeelingin majapaikkamme. Se oli myös yksi suurimmista syistä, miksi päivämme vuoristossa olivat niin ainutlaatuisia. Kun Kolkatassa varasimme majoituksia, emme tieneet osunneemme kultasuoneen. Toisaalta emme tieneet sitä vielä Darjeelingin majapaikkaan saapuessammekaan. Sängyt eivät olleet päätähuimaavat ja kaikki työntekijät vaikuttivat siltä, kuin olisivat pilvessä (myös siis siinä huumeessa). Ensimmäisenä aamuna saatiin hunaja-inkivääriteetä, jota meidän mielikuvissamme ainoastaan todelliset pajarihipit osaavat valmistaa. Meidät kutsuttiin illalla hotellin yhteiselle illalliselle. Vastaanotimme tarjouksen, vaikkemme vielä tienneet yhtään mitä odottaa.

Iltaan oli kuitenkin vielä aikaa ja suuntasimme munakkaalla täydet vatsamme kohti Darjeelingin kaupungin keskustaa. Ensimmäinenä meidät valtasin eräänlainen epäusko: ”Olemmeko oikeasti yhä Intiassa?” Darjeeling nimittäin oli Kolkataan, New Jalpaiguriin ja oletettavasti kaikkiin muihinkin intialaisiin kaupunkeihin verrattuna merkittävästi erilainen. Kaupungin arkkitehtuuri muistutti joissain kulmissa jopa Itä-Eurooppaa, hindulaisuus oli valtauskontona vaihtunut buddhalaisuuteen, pubien, turistien ja turistiliikkeiden suhteellinen määrä oli silmiinpistävän suuri. Myös kurjuus sekä erityisen huono-osaiset ihmiset loistivat poissaolollaan ja paikalliset ihmiset vaikuttivatkin kokonaisuudessaan oikein hyvinvoivilta. Intialaisilta he eivät kuitenkaan näyttäneet, vaan toivat enemmän mieleen jonkin mongoolinsukuisen kansan. Illuusiota korosti vielä lämpötilat, jotka kaiken tämän lisäksi vielä pysyttelivät vuoriston miellyttävissä 'Suomi-lukemissa'.

Kaupunki on rakennettu kokonaan vuoren rinteeseen parin kilometrin korkeuteen. Tämän takia kylän sisäiset korkeuserojen vaihtelut ovat valtavia. Kartasta oli yllättävän vähän apua, sillä lyhyt 100 metriä kartalla saattoi sisältää myös useita kymmeniä metrejä korkeusvaihteluita. Pienet kujat ja vielä pienemmät jyrkät portaat sinkoilivat sieltä tänne tehden pikkukaupungin kaduista erittäin vaikeasti seurattavia. Kokonaisuudessaan Darjeeling todisti kaupunkina omalta osaltaan sitä, että Intialla todella on monet erilaiset kasvot.

Darjeeling on kaupunki joka on lyönyt nimensä läpi koko maailman markkinoille yhtenä koko Intian ja siten myös koko maailman suurimpana teenviljelyalueena. Olimme Darjeeling-teen juurilla katsomassa niitä kukkuloita ja niitä vuoria, joilta se sinunkin kupissasi olevan teepussin lehdet on kerätty (Ellet sitten satu juomaan Assam-teetä). Matin mukaan Darjeelingiin tultaessa ohitimme myös autolla melko läheltä juuri ne plantaasit, joista lähtee esim. Keskolle 'pirkka-tee'. Aika siistiä oikeastaan. Ymmärrettävästi siis joimme kaupungissa ollessamme semi-paljon teetä muutamallakin eri teehuoneella. Sen verran hyviä liemiä meille keiteltiin, että ensimmäisen päivän repertuaariin sisällytettiin vierailu Nathmull'sissa, Darjeelingin perinteikkäimmässä jo 30-luvulla avatussa teekaupassa. Josko sitä hyvää saisi näin vietyä kotiinkin.

Kooltaan Darjeelingin kaupunki on sen verran pieni, että ehdimme tutkia sen läpi lähes kokonaan jo ensimmäisen päivän aikana. Suurta harmistuksen aihetta sai aikaan se itsepintainen pilvimassa, jonka sisällä koko kylä oli. Kirkkaalla säällä täältä näkyisi nimittäin huikeita rinteitä ja Himalajan lumihuippuja. Kirkas sää oli kuitenkin kortilla ja maanantaina meitä tervehti sen sijaan sade. Sateen myötä saatiin vastaus taas yhteen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen: Sade tuntuu ihan normaalilta sateelta silloinkin, kun on itse sadepilvessä sisällä. Pisarat tuntuvat vaan ehkä hieman kevyemmiltä, koska eivät ehdi tippua kuin vain hetken matkaa. Ikävämpänä sivutuotteena on se, että kun ilmankosteus pyörii satasen ympyröissä, ei mikään ikinä kuivu. Päin vastoin. Darjeelingissa vietettyjen päivien aikana en käyttänyt omaa pyyhettäni kertaakaan, mutta kaupungista lähdettäessä se oli silti märkä. Asiat siis kostuivat, vaikka olivat sisällä huoneissa.

Siirryttiin sisätiloihin ottamaan selvää millainen yhteinen hotelli-illallinen meille olisi luvassa. Keittiössä oli käynnissä hulina. Ilmeisesti siellä oli sekä asukkaita, että hotellin työntekijöitä, joskaan en erottanut heitä vielä toisistaan. Sen verta rento majatalomeininki täällä oli. Yhteiseen pöytään kokoontui lopulta sekalainen seurakunta niin asukkaita kuin työntekijöitäkin. Illallisena oli intialaishenkinen 'Ihan_Älyttömästi_Ruokaa' -ateria, jonka kruunasi pöydälle ilmestynyt 2 litran viskipullo. Ilmeisesti yhteisiä illanviettoja oli täällä melko usein, jonkun talossaolijan; majoittujan tai majoittajan toimiessa pääkokkina.

Meininki oli uskomattoman rento. Oikeastaan en jaksaisi edes käyttää termiä ”hotelli” sillä paikka oli hengeltään enemmänkin majatalo tai ihan vaan jonkun koti. Paikan pitäjänä oli nuori venäläis-intialainen tohtoriopiskelija, joka ilmeisesti pyöritti hotellia lähinnä harrastuksekseen, jotta tapaisi uusia ihmisiä jokapuolelta maailmaa. Olimme ikään kuin hänen kotonaan käymässä.

Koko muukin henkilökunta oli rentoudessaan ihan samaa luokkaa. Löytyipä paikalta jopa yksi intialainen pesunkestävä hevimies, joka oli kuulema toiminut pioneerina bengalinkielisen metallimusiikin saralla, ennen kun hänen bändinsä hajosi puukotustapauksen myötä. Kaveri oli ihan sairaan pähkinöinä pohjoismaisesta ja erityisesti suomalaisesta metallimusiikista. Spotify päälle ja hevibileet käyntin! Sen verran otettu kaveri oli meidän soittolistoista, että ainakin Mekanismin pitäis alkaa maksaa mulle ja Masalle proviikkaa hyvin hoidetusta kansainvälisestä PR-työstä.

Ilta kokonaisuudessaan venyi sen verran pitkäksi, ettei keskiviikkona yksikään reippaan suomitriomme jäsenistä herännyt kovinkaan hyvin levänneenä. Liikkeelle oli kuitenkin lähdettävä. Päivän ehdottomana ykköskohteena Happy Valleyn teeplantaasit sekä teetehdas, jossa kerätyt lehdet kuivataan ja käsitellään sen näköisiksi, kokoisiksi ja makuisiksi, millaisinina olemme niitä tottuneet näkemään ja käyttämään. Opimme teen valmistuksesta yhtä sun toista, kuten esimerkiksi sen, ettei musta, vihreä ja valkoinen tee ole todellakaan mitään omia lajikkeitaan, vaan sen yhden ja saman puskan lehtiä, jotka ainostaan käsitellään eri tavoin. Teelajikkeita ei ilmeisesti ole kuin kaksi erilaista: kiinalainen tee (vuoristotee) ja intialainen tee (tasankotee). Näistä kahdesta, Darjeelingissa kasvavat kepit ovat sitä ensimmäistä.

Iltapäivällä suuntasimme kohti Darjeelingin Observatory Hillillä sijaitsevaa temppeliä, joka ainakin lonely planttimme mukaan olisi erittäin komea tai ainakin komeahko nähtävä.

Ja voi Pyhän Henrikin sormus sentään! Sehän oli! Eriväriset rukouskankaat koristivat koko temppelialuetta lipuiksi ripustettuina luoden lähes epäuskottavan hienon värien kirjon. Enempää en edes yritä kuvailla. Annan kuvien hoitaa sen puolen.

Koska säätiedotukset olivat lupailleet, että sinnikkäät pilvet hälvenisivät torstai-aamuna ainakin hetkeksi päätettiin että suunnataan silloin kohti Tiger Hilliä, lähialueiden korkeinta paikkaa (2590m), josta näkisi pitkät matkat Himalajan vuoristoa aina Nepalin puolelle. Eräs niistä huipuista, jonka tiiikerikukkulalta voisi bongata olisi muuan Mt. Everest. Oman elämämme Veikka Gustavssoneina heräsimme torstaina jo 03:00, jotta varmasti ehtisimme ylös korkealle todistamaan mahdollisesti elämämme unohtumattominta auringonnousua...

… Vain löytääksemme lopulta itsemme keskeltä niin sankkaa sumupilveä, ettei siellä ollut juuri toivoa nähdä paljoa omaa kättänsä pidemmälle. Koska vielä reilun tunnin odottelun jälkeenkin näkyvyys oli enintään heikko tai kohtalainen, todettiin Tiger Hill melko yksimieleisesti tähänastisen elämämme mahdollisesti huonoimmaksi syyksi herätä kolmelta aamuyöllä. Pidimme kuitenkin kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta ja taksikyydin sijasta kävelimme takaisin Darjeelingiin, jonne Tiger Hilliltä oli matkaa reilut 11 kilometriä. Reitti vei meidät läpi pienten taajamien ja monien luostareiden ohitse. Kaikenlaisia luostareita Darjeelingin ympäristössä on valtava määrä. Ilmeisesti vuorten erakkomainen yksinäisyys sopii niiden tarkoitusperiin erinomaisesti.

Kävelyreittimme kulki samaa tietä Darjeelingin semikuuluisan ”Toy Trainin” kanssa. Tässä kyseessä on uskomattoman sympaattinen ja pieni juna(rata) joka nousee pitkän matkan kaukaa laaksosta aina Darjeelingiin asti. Rata on myös UNESCOn maailmanperintökohde, sillä se rakennettiin vuonna 1881 kuningatar Victorian käskystä, kun rikkaiden brittiherrojen piti saada jokin mukava keino päästä vuoristoon vilvoittelemaan kaiken raskaan kolonialismihallinnon keskeltä.

Torstaipäivän ilta sen sijaan tulisi olemaan ikimuistoinen. Olimme ensimmäisenä iltana nimittäin menneet lupailemaan tekevämme koko hotelliporukalle kunnon suomalaista ruokaa. Ruokalajiksi valikoitui vege-kaalilaatikko, sekä porilainen versio kaikille tutusta munavoista. Ruuan lisäksi myös musiikki tulisi olemaan koko illan yksinomaan suomalaista. Eppu Normaali, Leevi and the Leavings, Tiktak, Vesku Loiri, Darude, PMMP, Zen Cafe, Poikasaunoo ja niin edespäin. Finland in da haus! Ruuanlaittovastuun passasin suoraan Masalle ja Jasminille ja toimin itse illan DJ:nä.

Ja voi pojat mitkä jamit saatiinkaan aikaan! Ruuista munavoi keräsi kehut kaalilaatikonkin puolesta ja musiikki sai yksinomaan positiivista palautetta. Jossain vaiheessa iltaa mestan autotallista saatiin muodostettua täysin itseään kunnioittava disco, jossa soi jokaisen suomalaisen yökerhon hittikimara Cheekkeineen ja Petreineen. Huilimaan äänestä ja metelistä pääsi hotellin katolle, josta näkyi yöllisen pilvitaivaan lisäksi komea ukkonen ja salamat. Loppuillasta saatiin myös ammattilaisen palaute: Jokainen hotellin työntekijä tuli vuoron perään sanomaan, että meidän järkkäämämme Suomi-bileet olivat parhaat koko mestan historiassa. Meiningit jatkuivat aina fudiksen MM-kisojen avausmatsiin asti, jolloin Suomesta siirryttiin Brasilian tunnelmiin.

Kokonaisuudessaan aikamme Darjeelingissa oli täydellinen irtiotto siihen Intiaan, johon tutustuimme Kolkatassa ja joka jatkuisi varmasti seuraavassa kohteessamme Varanasissa. Kaupungin elämä oli sellaista persoonallista, huoletonta pikkukaupunkielämää, jota ei varmasti enää tulisi tällä reissulla vastaan.

Tarinan opetus: Jos eksyt Intiaan ja tykkäät buddhalaisista temppeleistä, teestä, miedosta ilmanalasta, hauskasta arkkitehtuurista, verrattain rennosta lomameiningistä ja komeista vuorista, mene Darjeelingiin. Äläkä pahus vieköön harkitsekaan mitään muuta nukkumapaikkaa, vaan varaa suoraan huone hotellista Ivy Castle.

Pilvessä

Kirjoittanut: Matti 

(8 - 9.6)

Kirjoittaessani tätä olen pilvessä, kirjaimellisesti. Sijaintina on Darjeeling, n 2 km korkeudessa ja pilven keskellä Himalajan juurilla, sijaitseva pikkukaupunki, joka näyttäisi ainakin säätiedotusten mukaan olevan pilvessä ja sateessa seuraavan viikon, eli koko sen ajan kun täällä vietämme. Ei siis vuoria tai niin upeita maisemia mutta onneksi kuitenkin viileyttä ja puhdasta ilmaa.

Sunnuntaina koitti viimein se päivä, jolloin matkamme luonne muuttuisi dramaattisesti. Kuten aikaisemmin on mainittu Laurin harjoittelu loppui ja samalla loppuu myös aikamme Kolkatassa. On aika siirtyä kohti uusia maisemia. Juna Darjeelingiin lähtisi kuitenkin vasta illalla yhdentoista aikaan, joten sitä ennen ehtisi nähdä vaikka ja mitä. Kolmen viikon väsymys kasautui sen verran, että emme jaksaneet herätä aamulla kirkkoon Johnny-kanttoria moikkaamaan mutta herättyämme suuntasimme Kolkatan Botanical gardenille, jossa oli tarkoitus nähdä pääasiassa ”The Great banyan tree” ja muita luonnon ihmeitä. The Great banyan tree on siis puu joka on pinta-alaltaan n. 100 metriä suuntaansa oleva metsä, joka on kuitenkin siis yksi puu, jossa, puut liittyvät toisiinsa mitä kummallisin tavoin ilmassa ja ilmeisesti myös maan alla. Välillä puun rungot kasvoivat, jopa vertikaalisti ilmassa.

Yrittäessä sisään ostimme 10 metriä porteista uudet vesipullot ja kun myyjällä ei ollut antaa 34 rupiaa takaisin saimme 30 rupiaa ja neljä karkkia, että näin. Näitä pullojahan ei sitten myöskään täysin meille mysteeriksi jääneestä syystä saanut yhtäkkiä viedä sisään puutarhaan vaan ne piti jättää talteen. Minulle ei ainakaan syy auennut ja asia sapetti. Tottakai sitten kun menimme sisään niin ihmisillä sitten oli vesipulloja siellä mutta ihan ei ymmärrä. Noh, joku sai sitten hyvät 3 litraa puhdasta vettä. Aamupäivä kului puutarhoilla hyvin ja hiki oli suhteellisen valtava, mutta retki oli silti mielestäni menetetyn 3 täyden vesipullon ja 47 menetetyn hikilitran, sekä pääsylipun arvoinen.

Tästä suuntasimme vielä keskustaan, kun Lauri oli bongannut Lonely Planetista baarin, joka sijaitsisi korkealla ja, josta olisi hyvät näkymät. Kyllähän tällainen pitäisi katsastaa. Baari sijaitsikin keskustassa olevan talon 9. kerroksessa ja näkymät oli ihan ok. Ei nyt mitään huippuluokkaa mutta Kolkataan ihan jees. Tilattiin oluet ja vesipiippu, johon mauksi joku sitrus-ananas juttu. Siinäkin sitten vierähti jonkin aikaa katsellen Intialaisia cooleja nuoria. Totesimme yhdessä faktan, että jokainen intialainen, joka yrittää olla coolisti länsimaalainen näyttää lähinnä hölmöltä meidän silmiin. Se ei jotenkin vain sovi.

Takaisin Iperille saavuttiin illan suussa ja pakkailtiin rauhassa ja haettiin viimeiset ruoat viereisestä New Mayorista ja lepäilimme. Yhdeskän aikaan oli aika siirtyä Sealdahin asemalle kohti New Jalpaiguriin vievää junaa. Junamatka kestäisi ensin 10 tuntia ja sitten olisi edessä n. 3 tunnin auto-ajelu.

Junamatka sujui pääasiassa hyvin ja jokainen sai nukuttua ok, joskin allekirjoittanut hyvin vähän. Kuuden aikaan kun kävin vessassa niin takaisin tullessa kaksi henkilöä vaunussamme, jotka eivät olleet englanninkielen taitoisia olivat päättäneet aloittaa minun keskisänkyni nostamisoperaation, jotta pystyisivät kunnolla istumaan. No siinä sitten meni tsäänssit nukkumiseen. Siispä maisemien

katselua sitten, ei siinä mitään. Junan piti olla yhdeksän aikaan perillä ja Lauri ja Jasmin heräilivät myös siinä hieman ennen sitä. Ylläri-pylläri juna ei sitten tullutkaan perille. Kymmeneltäkin juna yhä puksutti eteenpäin, samoin yhdeltätoista ja puolenpäivän aikoihin n. 3 tuntia myöhemmin juna sitten katsoi hyväksi saapua NJP:n asemalle. Tämä ei näyttänyt hirveästi paikallisia hetkauttavan.Yksi n. 5 vutoias poika reagoi suurinpiirtein samala tavalla kuin me mutta kukaan aikuinen ei ainakaan näyttänyt turhautumisen merkkejä. Nälkä alkoi tässä vaiheessa olla, joten päätimme lounastaa aseman vieressä ja sitten napata jeepin darjeelingiin.

Jeepin hinta jaettuna olisi ollut 300 rupiaa (4e) naama mutta silloin olisimme 

joutuneet odottamaan x-ajan, jotta jeeppi täyttyy, joten päätimme ostaa sen itsellemme, jolloin hinnaksi neuvottelimme 2200 rupiaa eli 28 euroa. Matka darjeelingiin oli suurinpiirtein niin hurja kuin muistin. Lauri ja Jasmin tosin eivät sitä niin hurjaksi kokeneet. Laurin kanssa puhuimmekin, että Laurista ajatus nokkakolarista on pelottavampi, kuin lentäminen rotkoon. Itse olen erimieltä. Mutta jokaisella mielipiteensä. Näkymät reitiltä olivat kuitenkin henkeäsalpaavat. Oli teeviljelmää, vuorta, rotkoa, viidakkoa, serpenttiinitietä jne. Joka hetkestä pystyi nauttimaan täysin siemauksin mitä nyt pari kertaa sydän pysähtyi, kun olin kohtuu varma että rotkoon mennään ja mitään turvavöitävähän tässä maassa ei autoissa ole, eli turvallisuuden tunne ei aina ollut sata prosenttia mutta kuskimme ei tuntunut oleva huolissaan mistään ja toi meidät myös turvallisesti perille, joten ei voi olla kuin tyytyväinen.

Darjeelingiin päästyä kohtasimme ongelman. Emme tiedä hotellimme osoitetta ja paikalliset eivät tiedä hotellimme nimeä. Hetken sompailtuamme ja kyseltyämme meidät bongasi avulias hieman ”Andy Mccoy” lookkia omaava intialaismies, joka kertoi etsineensä meitä ja lupasi johdattaa hotellille. Näin kävinkin, tosin herra tarjosi matkalla marihuanaa ja jutteli vähän outoja mutta ei se mitään. Löysimme hotellille ja saimme huoneeet, jotka ovat perussiistejä kaikki siis hyvin. Illalliseksi metsäsimme itsellemme ruoka-paronin johdolla momoja, jotka olivatkin erittäin maittavia. Huoneemme ainoa heikkopuoli on sänky, joka on rungon päällä oleva laveri ja sen päällä patja. Jos nukkuu toisella puolella niin laveri kippaa ja tippuu sängystä rotkoon. Tämän huomasimme yöllä kun Lauri jotain nousi säätämään niin allekirjoittanut tippui sängyn syvyyksiin.

On mieletöntä, kun vihdoin päästiin kolkatan paahteesta ja kuumuudesta. Täällä on pilvistä ja mitään ei näy mutta se ei haittaa kun ilma on puhdasta hengittää ja lämpötilat tippuneet miellyttävään n. +25 asteeseen. Länsimaiset vaatteet voi laittaa päälle, koska ne ovat yhtäkkiä sopivan lämpöiset tähän ilmanalaan. Huppariakin on joutun käyttämään erityisesti iltaisin, kun lämpötilat laskevat yhä. Myös parit sateet on saatu niskaan, mikä ei sekään ole sen kamalammin haitannut, sen verran hyvältä on tuntunut olla puhtassa ja ei niin järkyttävän meluisassa suurkaupungissa. Täällä on siis lähtökohtaisesti ihmisen hyvä olla juuri nyt.