Sinne ja takaisin

Kirjoittanut: Lauri
(25.6 – 26.6)

Matkan viimeinen kohde oli Intian pääkaupunki Delhi. Saavuttiin perille tiistaina illalla noin yhdentoista aikaan ja mentiin suoraan nukkumaan. Hotelli oli siisti ja hyvän oloinen, mutta hinta-laatu -suhteeltaan merkittävästi aikaisempaa kahta heikompi.

Delhiin meillä oli varattuna ainoastaan kaksi kokonaista päivää, joten olimme suunnitelleet päiväohjelmat huolella jo etukäteen. Suunnittelun toteutimme junassa Lonely Planet opaskirjamme avulla – ratkaisu jota tulisimme pariin otteeseen Delhissä kiroamaan. Ensimmäinen kohteemme Delhissä oli kuuluisa lootustemppeli, joka on Bahai-uskonnon keskeisimpiä pyhiä rakennuksia. Matkaa temppelille emme taittaisi tuttuun tapaan riksalla vaan Delhin erinomaista metroverkostoa hyödyntäen. Paikalliset riksakuskit olisivat halunneet olla asiasta kuitenkin eri mieltä. Välittömästi hotellilta poistuttuamme alkoivat äärimmäisen itsepintaiset riksakuskit tyrkyttää meille omaa tuk-tukiaan, jokainen aina edellistä halvemmalla hinnalla. Tuntui siltä, että kuskit olivat melkoisen epätoivoisia, sillä ”ei kiitos” fraasin ymmärtäminen oli äärimmäisen vaikeaa. Yksikin kaveri ajoi meidän mukana melkein koko reilun kilometrin matkan metroasemalle niin, että ajoi aina n. 30 metriä meidän ohi, jotta pystyi aloittaa myyntipuheensa aina uudestaan. Ohi käveltyämme kaveri otti tuktukinsa ja ajoi taas vähän matkaa meidän eteen. Huoh. Ymmärtäkää nyt jo.

Metro oli Intiassa verrattain uusi ilmiö. Jaipurissa rakennettiin ensimmäistä linjaa, Kolkatassa sellainen oli juuri saatu valmiiksi. Delhissä rakenteilla oli kuitenkin jo seitsemäs metrolinja. Riksakuskeille metro tarkoittaa suuria vaikeuksia, sillä ne varastavat asiakkaita hirvittävällä tahdilla. Vaikka tuktukit ovatkin länsimaisittain ajateltuina varsin huokeita (Delhissä mittarilla 2km pääsi 25 rupialla, eli 30 euron sentillä), eivät ne pysty mitenkään kilpailemaan hinnassa metron kanssa, jossa matka kokonaan kaupungin toiselle puolelle yli 10 km päähän maksoi vain 30 rupiaa per henki. Moni tuktuk-kuski oli tämän jo tiedostanutkin ja tarjosi melko systemaattisesti aina kyytiä vain lähimmälle metroasemalle.

Hyvä esimerkki siitä, kuinka uusi ilmiö metro yhä vielä Delhissäkin oli, oli paikallinen metronkäyttökulttuuri. Intialaisilla oli nimittäin metrossa aina ihan hirvittävä ryysis käynnissä. Riippumatta siitä millä asemalla oltiin tai oliko metro tyhjä tai täysi, kaikkien piti syystä tai toisesta juosta ja tunkea sisään sekä ulos junasta samaan aikaan hirvittävän tappelun keskellä. Kaikista paras oli, kun vaihdettiin metroa yhden junan päättäriasemalla. Kuvittelisi, että viimeinen asema olisi ryysinkiin poikkeus, sillä kaikki junassaolijat tulevat välttämättäkin poistumaan ja kaikki laiturilla olijat pääsevät varmasti mukaan ilman, että tarvitsisi liikkua kiireellä, sillä metro viettäisi päättärillä jonkin aikaa. Rauhallisen poistumis-sisäänmeno -operaation sijasta pääsimme kuitenkin todistamaan ihan älytöntä sotaa. Metron tullessa päättärille kaikki laiturilla olleet ihmiset (joita oli siis koko laituri täynnä) alkoivat sulloutua vielä aivan täpötäyteen metroon. Samaan aikaan junassa päättärille tulleet yrittää epätoivoisesti löytää koloa, josta poistua laiturille. Jengi tönii toinen toisiaan, joku meinaa kaatua, jonkun laukku jää kiinni väentungokseen... Öh... Eiks tän vois tehdä jotenkin helpommin?

Tästä näystä inspiroituneena Matti kehitti Intiaan täydellisen metroonnousutekniikan:
1. Mene suoraan ovien eteen
2: Laita kädet nyrkkiin
3. Pyöritä molempia käsiäsi villisti täydessä kaaressa rynnien samalla eteenpäin kuin pillastunut härkä.
4. Profit. 

Ryysingistä huolimatta selvittiin ehjinä perille, lootustemppeliä lähinnä olevalle metroasemalle, josta Intialaisittain tutulla tavalla oli yllättävän vaikeaa löytää reittiä tai suuntaa yhtään minnekään. Tienviittoja tai muutakaan turistien elämää millään tavalla helpottavia asioita ei tässä maassa tunnu olevan edes suurimpien nähtävyyksien lähellä. Hetken kävelyn jälkeen onnistuimme löytämään tiemme sisään temppelialueelle. Huomasimme heti, miksi lootustemppeli on ansainnut asemansa yhtenä Delhin tunnetuimpana nähtävyytenä. Rakennus, sekä sitä ympäröivä puisto oli nimittäin erittäin hieno!

Temppeli oli tosiaan Bahai-uskonnon pyhä paikka. Bahai on uskontojen kentässä melko tuore ilmiö. Se on uskonto, joka tähtää globalisaatioon, kaiken yhtenäisyyteen, kaikkien auttamiseen ja laajaan kasvatus- ja opettamistyöhön. Bahai lähtee liikkeelle siitä ajatuksesta, että jokainen maailmanuskonto on loppujen lopuksi samanlainen: ne ovat ainoastaan syntyneet eri aikoina eri paikoissa. Bahai puolestaan on se, joka lopulta yhdistää kaikki, sillä se on yhden maailman uskonto. Tämän takia lootustemppelissä saa rukoilla kuka tahansa, minkä tahansa uskonnon edustaja, sillä Bahain mukaan kaikki rukoilu on saman jumalan tavoittelua ja siis samaa toimintaa.

Seuraava kohde Delhissä oli suurmoguli Humayun hauta, joka oli tullut tunnetuksi erityisesti siksi, että sitä on pidetty Taj Mahalin arkkitehtuurisena esikuvana. Tämä väite oli erittäin nopea todeta paikkaansa pitäväksi, sillä Taj ja Humay olivat hyvin pitkälti kuin kaksi marjaa. Taj Mahal oli vain merkittävästi isompi, hienompi ja valkoisempi versio edeltäjästään. On hauskaa miettiä, mitä Shah Jahan on miettinyt vieraillessaan Humayn haudalla 1600 -luvun alussa. ”Hmm, aika magee hauta. Voisinpa rakentaa samanlaisen, mutta IHAN SAIRAASTI ISOMMAN!!” Toisaalta eipä tarvitse kuin ajatella Egyptin pyramideja, jotta tajuaa mitä hallitsijoiden ja heidän seuraajiensa keskeinen kilpavarustelu voi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) saada aikaan.

Aivan Humayn haudan lähituntumassa sijaitsi myös Delhin yksi merkittävimmistä muslimikohteista Hazrat Nizam-ud-din Dargah. Vaikka sisälle itse pyhiinvaelluspaikkaan emme päässeetkään, sillä emme tunnustautuneet Allah-uskoviksi, oli kohteen ympäristö itsessään jo näkemisen arvoinen. Valkoisiin kaapuihin pukeutuneita parrakkaita pipopäitä vilisi rakennuksen ympärillä kuin hattivatteja muumeissa konsanaan. Älytön muslimihärdelli! Myyjät kaupittelevat sitä ja tätä ja jengi poukkoilee joka puolella. Homman keskellä oli meininki kuin ampiaispesässä. Huikea kokemus!

Lounaspaikkaa etsiessämme jouduimme nöyrtymään sen tosiasian edessä, ettei meidän Lonely Planet -opaskirjamme ollut Intian osalta niin hyvä tai tarkka kuin olisimme toivoneet, sillä kirjasta katsomaamme lounaspaikka koitui varsin hankalaksi löytää. Opaskirjaan merkitty Delhin kartta osoittautui varsin kehnoksi, sillä siihen merkityt nähtävyydet ja kohteet eivät tuntuneet olevan siellä mihin ne oli merkattu olevaksi. Lounaspaikkamme oli kuitenkin vain n. 200-300 metriä sivussa, eikä opaskirjamme johtanut meitä sen suurempiin rasitustiloihin... vielä.

Ruuan jälkeen kävimme tutustumassa myös useisiin Delhissä tapahtuviin kirjoihin itsensä läpi lyöneeseen Lodin puistoon. Lodin puistossa hetken aikaa pyörittyämme totesin, että kaikista maailman kuuluisista kuhertelupuistoista Lodi oli pahin minkä minä olen nähnyt. Ja ei siinä mitään. Hetken aikaa puistossa käveltyäni ymmärsin kyllä miksi. Mesta nimittäin oli kaunis ja jopa romanttinen. Ainoa selkeä miinus oli täysin yllättäen joesta maihin rantautunut ankka-armada. Pienessä paniikissa katseltiin Masan kanssa, että kohta nämä paholaisen siipiveikot tulee ja syö meidät! Sinne katosi ajatukset mukavista turvallisista päiväunista.

Lodigardens ja sen lähimaasto olivat kokonaisuudessaankin hyvin erilaista Intiaa, kuin mihin olimme tottuneet. Alueella oli paljon vihreää, siellä oli verrattain rauhallista, eikä joka puolella ollut ihmisiä. Voisi jopa sanoa, että tämä osa Delhiä oli erittäin länsimaista. Tämä näkyi oikeastaan myös arkkitehtuurissa ja muutenkin siinä miten kaikki toimii. En ollut odottanut yhtään tällaista pääkaupunkia. Olin odottanut suurta kaaottista paikkaa, en siistiä, rikasta ja rauhallista. 15 miljoonan asukkaan kylään kuitenkin mahtuu varmasti kaiken näköistä ja tämä oli mielikuva lähinnä vasta niiden alueiden perusteella, joissa olimme ehtineet käydä.

Jo matkan alussa oltiin päätetty, että Delhissä pidettäisi shoppailupäivä, joten illaksi suunnattiin kohti Delhin tavarataloja. Matka taittuisi jälleen metrolla, lähimmän metroaseman ollessa ihan lodigardensin vieressä. Näin siis Lonely Planetin mukaan. Jonkin aikaa harhailtuamme alkoi kuitenkin ärsytys kasvaa. Metroasemaa ei yksinkertaisesti ollut siellä missä sen piti olla. Kyseltiin ohikulkijoilta, mutta kukaan ei ollut kuullutkaan metrosta. Paljon myöhemmin, uskomattoman ketutuksen vallitessa metroasema löytyi lopulta n. 600 metriä sivuun siitä pisteestä, johon se oli opaskirjan karttaan merkitty. Nopealla matematiikalla saadaan seuraava lasku: Jos kohteen todellinen sijainti voi olla jossain 600m säteellä kartalla ilmoitetusta sijainnista on haravoitavaa noin 3.5 neliökilometriä. Tämä taas on niin suuri alue, että opaskirjan kartta muuttuu kohteiden sijoittelun kannalta täysin turhaksi. Kuinka uskomattoman vaikeeta on muka laittaa asiat kartalle oikeisiin paikkoihin? Selvästi erittäin vaikeeta. Ärsyttää vieläkin.

Kaikesta huolimatta päästiin kuin päästiinkin lopulta ostoskeskustelemaan. Ilmastoidut kauppakeskukset olivat food courtia myöten sitä samaa kamaa, kuin mihin tutustuimme jo Kolkatan South City Mallin kohdalla. Hintataso oli selvästi yleistä Intian tasoa korkeampi, mutta suomalaisittain katsottuna yhä verrattain huokea. Loppuilta kului kaupoilla. Takaisin hotellille päätettiin ottaa taksi, sillä matkaa olisi julkisilla matkattuna varmasti yli tunti. Taksia etsiessämme päästiin taas todistamaam peri-intialaista kummallista järjestelmää, jossa ensin hyvin englantia puhuva tyyppi tulee kauppaamaan meille taksia ja tietää jopa sen hotellin jossa asumme, mutta kun päätämme ottaa kyseisen taksin, ohjaa herra meidät jonkun täysin toisen kuskin luo, istuttaa meidät autoon ja toivottaa hyvää matkaa. Ja näin löydämme itsemme taksista, jonka kuski ei puhu sanaakaan englantia ja jolla ei ole harmainta aavistusta hotellimme sijainnista. Perille kuitenkin ollaan päästy aina lopulta. Niin myös tällä kertaa.

Viimeinen päivämme Intiassa oli myös alusta loppuun suunniteltu. Päivä sisältäisi Jama Masjidin moskeijan, Kashmirin portin, gandhimuseon ja lisää shoppaamista. Tuttuun tapaan kuljimme pidemmät matkat metrolla, tänään kuitenkin sillä muutoksella että otettaisi riksa metroasemalle/asemalta ja kuljettaisiin sillä se 'lyhyt matka'. Jama Masjidiin saatiin kuski viemään meidät halvalla, mutta kun päästiin kohteeseen ei tyyppi halunnut lähteä enää pois. Jotenkin kaveri oli saanut päähänsä ajatuksen, että me haluttais hänet matkaoppaaksi Delhin kaupunkiin. Monta kertaa sanottiin kiitos, monta kertaa alkoi riksamies opastuksen. Oltiin kuitenkin päätetty että mennään vain kahdestaan ilman oppaita. Ja päättäväisyys on tässä maassa erittäin tärkeä ominaisuus.

Moskeijan ovella odotti kuitenkin yllätys. Kaikkien mahdollisten tietolähteiden mukaan ilmaisen sisäänpääsyn nähtävyyden edessä istui setä myymässä lippuja. Mitään virallista lipunmyyntipistettä ei ollut, vaan ainoastaan muovipenkki ja kotikutoisen näköiset lappuset. Kuitenkaan keneltäkään muulta ei lippua vaadittu. Asiaa kysyessämme lippusetä sanoi, että ainoastaan turistit tarvitsevat liput, mutta intialaiset pääsevät ilmaiseksi. Homma oli niin räikeä kusetus, että se tuntui jopa hieman absurdilta. Kuitenkin kaikki läsnäolijat riksakuskeja myöten tuntuivat olevan siinä mukana. Ärsyttää tällainen. Mitäköhän olisi käynyt, jos olisimme vaan päättäväisesti kävelleet sisään? Emme kuitenkaan kokeilleet, koska emme jaksaneet mitään säätöä tai ongelmia. Kohde itsessään ei kuitenkaan ollut niin ihmeellinen, että sen takia jaksaisi taistella huijareita vastaan.

Läheisen basaarialueen kautta suunnattiin ensin kuuluisalle punaiselle linnoitukselle ja siitä kohti Kashmirin porttia, joka oli yksi vanhan Delhin tärkeimmistä sisäänkäynneistä. Tässä kohtaa yksinäisen planeetan heikkous iski taas kapuloita duettomme rattaisiin, eikä porttia tahtonut löytyä mistään. Nyt joku roti! Kuinka vaikeeta on laittaa se pieni pallura kartassa siihen paikkaan, jossa se kohde oikeasti on? Vielä enemmän harmitusta lisäsi, että Kashmirin portti osoittautui äärimmäisen heikohkoksi kanan-nähtävyydeksi. Tuhlasimme etsintäaikaa siis ei yhtään minkään tähden.

Gandhimuseo korvasi kuitenkin kaiken menetetyn ajan. Ilmaisen sisäänpääsyn (niin paljon Intiassa selvästi arvostetaan Gandhia, ettei kaverin muistolla haluta edes rahastaa) takaa löytyi niin valtava informaatiopaketti Gandhista, että sen huolelliseen läpikiertämiseen olisi kulunut varmasti koko päivä. Erittäin mielenkiintoinen hahmo on tuo Gandhi aikanansa ollut. Monenlaisten äärimmäisyyksien mies, jolla oli selkeä visio ja mieletön elämäntyö. Käveltiin miehen viimeiset 200 metriä sille kohdalle, jossa hänet jo yli 70 vuotiaana murhattiin. Jotenkin niin väärin, että väkivallattomuutta koko elämänsä saarnannut mies kuoli käsiaseen luoteihin.

Tuk-tukilla matka kävi museon jälkeen connaught placen lähelle, Intian brittihallinnon sykkivään sydämeen ja Delhin ydinkeskustaan. Nopeammin oltaisi varmaan päästy pyöräriksalla, sen verran verkkaisesti kuljetti lähes hajoamispisteessä oleva mopedi meitä eteenpäin. Perillä meitä odotti jälleen monipuolinen basaarihelvetti. Edellisen päivän siisti ja hiljainen Delhi oli ei tänään ollut enää lainkaan läsnä. Tämän päivän Delhi oli ollut sitä kiireisempää, köyhempää ja sekavampaa. Ja vaikka Connaught place hieno kaupunginosa olikin, oli sekin täynnä kaupustelijaa ja kerjäläistä, joista yksi oli rankimpia näkyjä koko matkallamme. Maassa makaavalla olennolla terveiltä ihmisiltä tuttuja ruumiinosia oli tasan pää ja vasen käsi. Kaikki muu oli tavalla tai toisella epämuodostunutta tai surkastunutta massaa. Teki melkoisen pahaa katsoa.

Basaareilla tuli fiilis, että meideän ainoa funktio paikallisille on olla käveleviä rahasampoja. Täällä ei kukaan sanonut meille mitään, ellei kaverilla ollut takaa-ajatusta siitä, että saisi lypsettyä meiltä käteistä. Jokseenkin rasittava fiilis. Olo on melkoisen esineellistetty, kun mua ei nähdä vertaisena ihmisenä vaan elävänä rahapylväänä. Basaarimarkettien kiertely koettiin sen verta raskaaksi puuhaksi, että oli pysähdyttävä välikaljalle. Pubin televisiosta tuli jatkuvalla syötöllä mainoksia jostain Intialaisesta yliopistosta. Kovin vakuuttavia ne mainokset eivät kuitenkaan olleet. Ne perustuivat siihen, että katsojille esitettiin vaikea kysymys, johon lopulta annettiin vastaus. Konsepti olisi toiminut muuten, mutta mainoksissa esitettyihin kysymyksiin tuli useamminkin kuin kerran vääriä vastauksia. Niissä esim. väittettiin, että punaista merta kutsutaan myös kuolleeksi mereksi ja että Viron rahayksikkönä toimii kruunu. En usko, että kyseinen yliopisto pärjää kansainvälisessä vertailussa kovinkaan hyvin.

Vielä hetken shoppailua ja paluu hotellille. Viimeinen illallinen syötiin hotellin omassa ravintolassa. Lento lähtisi seuraavana päivänä ns. pahuksen aikaisin, niin että herätys laitettiin puoli kolmeksi aamuyöllä. Delhin myötä myös koko Intian matkamme oli tullut päätökseensä. Olin tyytyväinen. Hyvän matkan tunnistaa siitä, että kotiin on mukava palata. Ja nyt oli. Kuuden viikon aikana oli ehtinyt tulla ikävä monenmoista suomalaista juttua, erityisesti sitä että Suomessa kaikki toimii. Lentokoneessea iski hyvä fiilis. Uskomaton reissu takana. Ja vielä olisi koko kesä edessä tuossa rakkaassa kotimaassa, jota arvostan jälleen kerran astetta enemmän. Tuli nähtyä ja opittua kaikenlaisia asioita, joita tulee prosessoitua pääkopassaan varmasti vielä pitkään. Jälleen sitä voi pieni ihminen mennä nukkumaan omaan kotisänkyyn monta kokemusta rikkaampana.

Aika mieletöntä.