Sadepäivän ilo ja muita Nordqvistin teelaatuja

Kirjoittanut: Matti

(25.5-27.5)

Nyt sataa ja ilman lämpötila on laskenut merkittävästi. Se tosin ei vähennä erinäisten hikien määrää, sillä sateiden myötä myös ilmankosteus on noussut valtaviin prosenttimääriin, eikä +32 nyt vielä kovin viileä ole, vaikka välillä yöllä tuntuukin melkein peittoa tarvitsevansa. Muutenkin yöt ovat täällä aika hurjia, sänky on kova ja kuoppainen ja ainakin miespuolisten matkalaisten selät ovat varsin kipeät ja tyynyt haisevat kun hikoilee koko yön. Eli sinänsä illalla kun pääsee sänkyyn ei voida välttämättä puhua siitä miellyttävästä tunteesta päästä puhtaiden ja pehmeiden lakanoiden väliin, vaan pikemminkin välttämättömän levon saamisesta, jotta selviää ylipäätään hengissä. Kummallista kyllä aamulla kun herää on tuntee kuitenkin lähes joka aamu nukkuneensa kohtuullisesti.

Sunnuntai oli hyvin lähellä olla hyvinkin täydellinen päivä. Aamusta suuntasimme kirkkoon keskustaan ja siellä vastassa oli vanha ystävä, edellisellä matkalla tapaamani kanttori, joka on valtava Suomi-fani ja jonka sukujuuret ovat ilmeisesti Suomesta. Hän muisti minut ja sama proseduuri alkoi kuin viimeksi. iPodilta löytyi Maamme-laulu ja laukusta Kalevala lyhennettynä. Kovasti oli Johnny-kanttori innoisssaan kun palasin ja toin ystäviä mukana. Tästä tilanne eskaloitui nopeasti tilanteeseen, jossa Lauri ja Jasmin pääsivät lukemaan päivän tekstejä jumalanpalvelukseen. Itse jänistin kunniasta. Palveluksessa oli myös samaan aikaan joidenkin paikallisten häät, joita pääsimme todentamaan. Kyseessä ei tainnut olla keisarin morsiamen häät mutta häät kuitenkin. Melko jännittävä kirkkokokemus. Tuskin olisi Lauri tai Jasmin odottanut lukevansa päivän tekstejä intialaisessa jumalanpalveluksessa saati todistavansa intialaisen pariskunnan häitä. Virallisen osuuden jälkeen tarjoiltiin hyvin Intialaiseen tapaan teetä. Teetä muutenkin tarjotaan kaikkialla, kaupassa, kirkossa, kadulla, toimistossa, odotellessa ja aikaa vietettäessä. Kaikkialla tulee pieni kupillinen chaita eteen.

Kirkolta lähtiessä haukan silmäni ja norsunmuistini bongasivat katukyltin, jonka nimen olin lukenut Lonely Planet-oppaasta. Tällä kadulla pitäisi olla backbackers-matkan järjestäjä, joka järjestää retkiä Sundarbandsin suistoalueelle. Lähdimme siis kulkemaan katua ja löysimme kyseisen toimiston, joka oli myös jonkun koti. Jälleen eteen kiikutettiin chaita eli teetä ja alkoi esittely retkestä, johon haluaisimme. Nopeasti tulikin varattua retki, eli ensi viikonloppuna suuntaamme viidakkoon tarkastelemaan Bengalin tiikereiden ja muiden hirmupetojen päiväunia.

Suunnitelmana oli siirtyä paikalliselle kukkamarketille messun jälkeen ja kävellä Hooghly-joen rantaa pitkin alaspäin aina Eden-Gardens stadionille asti, josta voisimme ostaa minulle ja Laurille liput tiistaille Intian krikettiliigan playoff-peliin Kolkata Knight Riders eli tuttavallisemmin KKR vastaan Kings XI Punjab. Kukkamarketille päästyämme huomasimme kävelemme n. sentin paksuisessa mutaliejussa ympärillämme aivan vallaton määrä kukkia ja paikallisia asukkaita. Mutaliejussa rämpiminen ei ollut kaikkein mukavin kokemus ikinä kun kaikilla oli sandaalit jalassa, joten päätimme melkonopeasti lähteä siirtymään kohti stadionia, ensin kuitenkin poiketen ihailemassa Howrahin siltaa ja Hooghly joessa

kylpeviä paikallisia.

”Katu”, joka johti kohti stadionia osoittautui olevan enemmänkin paikallisten takapiha kuin katu, mutta hauska oli kävellä ja katsella slummissa asuvien paikallisten arkitoimia ja leikkejä. Laatuajan viettämiseen ei selvästikään tarvita pleikkaria, tietokonetta tai televisiota vaan siihen näyttäisi hyvinkin riittävän itsetehty skeittilaudan tapainen laite ja kasa kavereita. Riemu ja huuto oli taattua kun n. 6 paikallista istui laudan kyydissä viimeisten työntäessä lautaa hurjaan vauhtiin. Matkalla näimme myös pienen lapsen kakalla keskellä tietä, eikä se näyttänyt ketään häiritsevän. Ehkä vähän minua, mutta paikallisia ei. 

Olen tässä miettinyt, että kovan ripulin yllättäessä onko soveliaampaa kyykistyä kadulle vai päästää housuun. Tämä antoi vähän osviittaa siihen, että kadulle asioiden tekeminen on olisi kyseisessä tilanteessa se ratkaisu, mutta kyseessä oli kuitenkin pikkulapsi. Täytyy vain toivoa, ettei kyseistä tilannetta joudu itse ratkaisemaan.

Stadionia lähestyessä alkoi tulla vastaan kylttejä, jotka ohjasivat eri porteille. Kysyimmekin neuvoa lipunmyyntiin usealtakin vastaantulijalta ja kaikilla oli vähän erilainen ohje. Kierrettyämme yli puolet stadionista ja kysyttyämme tietä mm. vastaantulijoilta ja suljettujen stadionin porttien takana päivystäviltä (varmasti merkittävä työ) vartijoilta tietä lippupisteeseen. Löysimme merkittävästi fanimyymälää muistuttavan pisteen ja innostus ehti jo nousta, että nyt. Väärä hälytys. Tässä pisteessä olevat vartijat ohjeistivat meidän kummallisilla sanoilla viereiselle pellolle, jonne emme olisi ilman viereistä intialaisporukkaa, joka ilmeisesti kysyi samaa, kyllä lähteneet. Noh, pellon keskeltähän paljastuikin sitten megagigalomaaninen jono, ja totesimme saapuneemme oikeaan paikkaan mutta liian myöhään: jonoa oli nimittäin sen verran ettei kovimmankaan karpaasin kestävyys olisi riittänyt siinä jonotuksessa. Vähän pettyneinä lähdimme takaisin Iperille ja päätimme katsastaa tilanteen uudelleen netistä maanaitana, josko lippuja löytyisi. Ylläriylläri, ei ollut maantaina tarjolla, enää muita kuin liian kalliita lippuja ja peli jää nyt välistä.

Uusi viikko on alkanut samalla tavalla kuin ensimmäinen viikko loppui. Lapset ovat villejä ja rehaavat ja meidän hermoja koetellaan. Lauri sai mm. maanantain oppitunnilla sen verran kovan ”SIR!!” huudon korvaansa, että se kuulemma säteili kipua koko käsivarteen. Muutenkin luokkatilanteen desibelimäärät ylittävät roimasti kaikki konserttienkin hyväksyttävät rajat Suomessa. Pienempien ryhmästä löytyy mm. Viidakon Ykäksi nimeämämme lapsi, joka mellastaa ja tuhoaa varmasti kaiken, jos ei ole mielekästä tekemistä. Pienemmiltä (4-8 vuotiaita) voi vielä ymmärtääkin riehumisen ja keskittymisen puutteen mutta tämän vanhemman ryhmän kanssa ei ole yhtään parempi. Esimerkiksi tiistaisella oppitunnilla nämä tasmaniantuholaisen jälkeläiset onnistuivat hajottamaan hienon lentokoneen pienoismallin hakkaamalla sitä maahan ja ksylofonin heittelemällä sitä holtittomasti.

Elämä kuitenkin rullailee mukavasti ja arkipäivät toistavat hyvin pitkälti samaa kaavaa. Minareetti soi tietyin väliajoin tuossa vierellä, (tällä hetkellä siellä hoilataan merkittävästi Halo-pelien tunnarilta kuulostavaa sävelmää) me heräämme ysin jäljestä, suuntaamme yhdeksitoista töihin. Töistä päästyämme lepuutamme hetken kipeitä aivojamme ja saatamme käydä netissä ja sitten suuntaamme etsimään ruokaa. Syötyämme palaamme hengailemaan x-ajaksi tv-huoneeseen ja sitten suuntaamme nukkumaan. Välillä tosin poikkeamme South City Malliin ja kaksi kertaa on jopa repäisty ja lähdetty taksilla viettämään iltaa tai ostostelemaan aivan muualle.

Ruokailu onkin arkipäivien suurin ilo. Täällähän monissakaan paikoissa ei voi tietää tilatessaan varmasti

A) mitä tilaa, B) onko sitä tarjolla. Myöskään minkäänlainen päättely ei tunnu auttavan. Tämä todettiin lähellä sijaitsevassa bengalilaisessa ravintolassa, jossa Lauri tilasi ensimmäisellä kerralla Dhokar Dalna nimistä ruokaa, josta pidimme. Toisen kerran kun menimme kyseiseen paikkaan päätti Lauri tilata Chanar Dalnaa, jonka ainakin nimen perusteella luulisi sisältävän edes jotain samaa. No ilmoitusluontoinen asia: niissä ei ollut mitään samaa, että sillä lailla. Myöskään Sim Sorsea tai Lau Ghantoa emme ole vielä onnistuneet saamaan vaikka olemme niitä molemmilla kerroilla yrittäneet tilata. Ruokailu päättyy myös aina siihen, että saamme laskun mukana pienen lautasellisen papanoita, joilla saa suut makiaks ruokailun päätteksi. Kiva syödä jos jonkinmoisia papanoita, joista ei mitään tiedä.

Myös ravintoloiden palvelukulttuuri on merkittävän mielenkiintoinen. Melko usein meitä seisoo tuijottamassa vähintään kaksi, parhaimmillaan kuusikin tarjoilijaa, jotka ovat välittömästi valmiita auttamaan, tavitsimme apua eli emme. Tiistai-iltana tämä palvelu siityikin aivan uusiin sfääreihin kun kävimme ravintolassa vähän kauempana. Tässä ravintolassa olisi luultavasti voinut istua alas suu auki ja tarjoilijat olisivat tarjoillee ruoan suuhun asti, jos olisi tarvinnut. Myös vessaan mennessä tarjoilija saattoi lähes pöntölle asti. Useissa hetkissä se on hyvinkin kiusallista, mutta toisaalta siihen kai pitää vain tottua.

Jonkinmoisia tötöilyjä ja epäonnistumisiakin on nähty tässä puolessatoista viikossa. Esimerkiksi Jasmin poltti eräs aamu paahtoleivät paahtimeen niin, että Hassu-Setä syöksyi supersankarin tavoin alakerrasta paikalle kun luuli täällä ylhäällä palavan kun ikkunasta leijui ulos paksu savu. Noh, ei hätää. Jasmin myös sai sunnunaina kirkkoon mennessä krikettipallosta pohkeeseen, josta tulikin muhkea mustelma (onneksi tässäkään ei pahemmin käynyt). Vesipullojen kadottaminen tai korkkien maahan tipputtaminen, jolloin niitä ei voi enää käyttää ja täytyy ostaa uusi pullo välttääksemme ribuleton soinnin. Lauri taasen on erikoistunut tilaamaan kehnoimmat ruoat. Tämä tosin ei ole Laurin vika, kuten yltäkin tulee ilmi on on ruoan tilaus aina melkomoista arpaa.

Kummallisia ja ihmeteltäviäkin asioita riittää.

• Intialaiset kallistelevat päätään vähän miten sattuu, ja näin länsimaisena ei voi tietää mitä tämä pään
  keikuttelu tarkoittaa. Ilmeisesti se voi tarkoittaa: Ei, joo, ehkä, kyllä, voi olla, toki, vaikka, sopii, tai ”no possible, sir”.
  
• Täkäläiset rakastavat myös lyhenteitä. Kaikki nimet, joihin kuuluu kaksi tai enemmän sanoja lyhennetään. Erityisesti lehtiä lukiessa tämä tulee ongelmaksi. Vai miltä kuulostaa otsikko: ”TMC murder FIR against DEV uncle”.
• Liikennesääntöjen totaalinen puuttuminen: jokaisella taksikuskilla on vähän oma tyyli selvitä hengissä.
• Ihmiset asuvat mieluummin slummeissa ja omistavat älypuhelimen, kuin toisinpäin. Ylipäänsä statuksen ylläpitäminen vaikuttaa olevan se elämän ykkösjuttu täkäläisille

Maailmaa etenee siis täällä ihan mukavilla raiteilla ja aikamme Iperillä onkin ihan lähitunteina puolessa välissä. Nopeastihan tämä aika täällä etenee kun päivät ovat kuitenkin kohtuullisen täynnä ohjelmaa. Usein jossain vaiheessa iltaa vain huomaa, että kappas kello onkin jo puoli 11 eli kohtahan voi mennä nukkumaan.

Someplace else

Kirjoittanut: Jasmin

(23.-24.5.2014)

Kolkatassa arki rullaa eteenpäin, ja nyt oli edessä eka viikonloppu täällä lomaillen ja turistia leikkien. Onneksi meillä on paikallisoppaamme Matti, joka oli keksinyt mahdollista tekemistä meille. Suunnitelmat kuitenkin elävät säätilan, jaksamisen, vatsan tilan ja näiden yhdistelmän luoman tahdon mukaan.

Ennen viikonlopun viettoon päräyttämistä opetettiin kaikkein pienimpiä perjantaina. Silmien välttäessä lapset söivät muun muassa paperia. Tälle ryhmälle meitä pyydettiin opettamaan matikkaa, hindiä ja englantia eteenpäin. Kuitenkin osa ei osaa edes numeroita, puhumattakaan aakkosista, ja osa kirjoittaa vielä sujuvaa peilikirjoitusta. Iso osa puhuu pelkkää bengalia, yksi lapsista hindiä, englantia ja bengalia, ja tulkkaa muille jos huomaa itse keskittyä. Vaikka tämä on koulu, on opetuksemme oltava lastentarhan tasoista. Suunnitelmiimme tuli siis pieni muutos. Piirsimme laskukuvia, eli vasemmassa reunassa on palkki, jossa on laskuja, ja loppuosa paperista on värikoodattujen laskujen tuloksilla merkitty kuva, jonka lapset saivat ratkaista. Piirsin yksi ilta tosi myöhään hommaamastani kuvasanakirjasta kuvia ja sanoja sekä hindiksi että englanniksi pahvikorteille, ja lapset saivat leikkiä arvuutusleikkiä ja pääsivät tuhertamaan sanat taululle. Keskittymiskyky näillä on välillä kuin kissanpennuilla. Lopputunnista pelasimme opetuslautapelejä.

Lapset ovat ihania. Tämä työ on opettavaista. Tässä toivottavasti saa heidät oppimaan, ja oppii aiankin takuuvarmasti itsestään. Oma oloni on tunneilla rauhallinen, vaikka välillä ei oikein tiedä miten päin olisi kun yhteistä kieltä ei löydy. Sanakirjoistakaan, niistä useista, ei ole usein apua. Mietin, miten lapset jaksavat hymyillä ja tervehtiä iloisesti käytävällä kerta toisensa jälkeen. Sen tietää kuitenkin, että helppoa kenenkään elämä ei ole ollut, ja silti hymy loistaa silmistä asti. Tämä rakennus on täynnä vahvoja ihmisiä. Itselläkin sydän murtuu samaan aikaan kuin se pakahtuu, jos asioita ajattelee laajalla skaalalla saman ajatukset sisällä.

Kissat muuten ovat täällä ihan uskomattoman söpöjä. Kuumuuden vuoksi torakka-ja rottaseuralaiset ovat jääneet vähäisiksi, joten kissoillakin on aika laiha fiilis, mitä olen niitä tarkkaillut. Gekkoja sen sijaan on monessa mutkassa ja paikassa, joskus hyppimässä pesuvadista jalkaan kiinni, joskus seinällä, toisinaan ikkunassa. Sateen saapuessa elämä palaa aivan varmasti meidänkin lattioillemme. Muurahaiset ovat löytäneet jo tiensä sänkyyni. Ja minä kun vannoin etten ikinä suostu nukkumaan muurahaisten kanssa. Onneksi se yksikin tajusi tulla korvasta ulos ihan itse. Tässä kirjoittaessa selässäni oli koppakuoriainen.

Täällä ei kannata laskea suunnitelmallisuuden varaan, mikä on toisaalta omasta mielestäni hirveän helpottavaa, kun ainoa mihin kannattaa oikeastaan loppujen lopuksi keskittyä on tämä hetki. Jäimme odottamaan lapsia iltapäivätunneille lounassiestan ja projekti-iltapäivän valmistelun jälkeen, eikä mukuloita näkynyt missään. Selvisi, että lapset olivat päässeet jo koulusta. Jäimme nauttimaan netistä, jonka huomasimme lauantaiaamuna kadonneen, vaikka toimisto oli käytössä. Onneksi ei pääse nettiin aina kun haluaa. Se tekee ihan hyvää näin nykyaikana, kun pitää olla aina tavoitettavissa. Olisi se silti kiva, kun tarvitsisi tietoa, jota ei nykyään saa kuin netistä. Esim. Krikettipelien aikataulut tai juna-asemien nimet. ...Tai MM-lätkän tulokset. Eivätkä nuokaan elämää kaada.

Fiilis tästä kielikylvystä on aivan mahtava. Kielten opettelu on aina ollut minulle tärkeä avain vieraisiin maailmoihin. Miten juuri nuo ihmiset sanovat, että niillä on ikävä? Mitä se oikeastaan pitää sisällään niiden kielessä? Miten ne huomioi toisensa? Mitä sanoja niiltä puuttuu, mitä sellaista niillä on mikä meillä menee eri reittiä tai puuttuu? Nyt olen siis opiskellut hindiä vuoden yliopistolla, ja päässyt sitä käyttämään täällä. Ei saa pelätä käyttää kieltä, jota on opetellut. Virheitä tulee, mutta ihmiset ymmärtävät sen kyllä, ja yksikin tyttö jaksaa aina korjata jos sanon jotain pöljää. Esimerkiksi halusin eilen kovasti syödä kartan aamiaisen sijaan, ja ajattelin sellaisen yllätyksen tarjota pojillekin. (naaqsak on eri asia kuin naashtaa) Iloista on, että oppitunneilla pääsee pitkälle jo jos osaa käskeä lapsia hindiksi. Idhar aie toimii paljon paremmin kuin ”come here” ja on lyhyempi ja ytimekkäämpikin. Lisäksi talonmiehen vaimo, talonmiehen mukulat, ompelijatädit ja oppilaat sanoivat, että ihan milloin vaan haluat tulla juttelemaan hindiksi, niin tänne vaan. Se on ainakin täällä ollut monen mielestä siistiä, että joku jaksaa ja on kiinnostunut niin paljon, että opettelee. Miettikää, eikö ole joka kerta siistiä, kun joku on halunnut opetella suomen? Ehkä ihan ensimmäinen tilanne ei ole silti, että päädyt opettamaan kielellä, jota itse olet opetellut vasta vuoden. No, nyt on, näillä mennään. Nukun taas hindin kirja pään vieressä.

Lähdimme pienen päivän toisen siestan jälkeen rentoutumaan keskustaan. Reissu oli hyvä, vaikkakin raskas loppujen lopuksi muun muassa kotiinpääsyn vuoksi. Kävimme parilla olusella kuumien päivien ja opetuksesta selviämisen iloksi. Paikat olivat hyvin länsimaalaisia. Ensimmäiseen osasin varustautua, ja iltapäivästä oli vielä hiljaista. Toiseen, ruokailun jälkeen fancyssa intialaisessa ravintolassa (jossa illallinen oli silti 4€ per nenä), en osannut varustautua yhtään. Aivoni eivät rekisteröineet ollenkaan hotellin aulan turvatarkastusta, leditikkuja katossa, ja sitä pientä kapeaa sokkeloista käytävänpätkää, joka johti hirveään jumputukseen ja saliin jossain puolivälissä maan alla, jossa brittiläiset risteilymatkalaiset jorailivat. Ihan kuin joku olisi repäissyt pois sieltä 7000km takaa, pois sieltä missä halusin olla. Se oli hyvä herätys siihen, että oikeasti haluaa olla täällä, nähdä ja kuulla nuo äänet tuolla porttien ulkopuolella ennemmin kuin paeta johonkin keitaaseen, jossa myydään mielikuvia ja ihmiset humaltuvat kun ulkopuolella joku kerjää rahaa vesipulloon. Se oli kolkko keidas, vaikkakin hiljaisempana ihan mukava paikka. Tuo baari oli hyvä herätys siihen, että vaikka tämä viikko on tuntunut menevän hetki toisensa jälkeen tuulitunnelissa, umpiputkessa, on sillä on lähtemätön vaikutus jo nyt. Sen verran vapisin liian kylmän (+23C) sisätilan tuulettimista ja kaipasin takaisin ulos. Ensimmäiseksi ulos mennessäni, kun yritimme saada taksia, juttelin pienen kerjäläistytön kanssa. Hetken mielijohteesta annoin vesipulloni, sillä pääsisimme pian kotiin ...vai pääsisimmekö?

Taksit ovat kenkkuja joskus. Etenkin silloin, kun on perjantai-ilta, olet paikallisella ostoskadulla (Park Streetilla) ja kuljettajat ovat selvästi sopineet, että ketäänhän ei sitten oteta mittarilla kyytiin, eikä ainakaan alle 200 rupian. Lopulta kaipuu kotiin ja omaan sänkyyn oli sen verran kova, että sitten mentiin parilla sadalla rupialla alle sadan rupian matka. Eihän se ole paljon mitään (2,5e), mutta periaatekysymys siitä, milloin saa kusettaa ja milloin ei. Ja saako ylipäätänsä kusettaa tai vaihtoehtoisesti kohdella ylimalkaisen hyvin vain sen takia, minkä värinen on iho. Lentokentällä vaivaannuksen määrä oli suunnaton, kun etsimme viikko sitten pre-paid taksia, ja meille ei annettu vaihtoehtoa kuin mennä kaikkien ohi aloittamalla vain meidän palvelemisemme muiden ohitse. 

Seuraavana aamuna kohtasimme taas oikukkaita takseja. Taksit eivät heitä jos matka on liian lyhyt. Eihän se ole kannattavaa heittää 25rupian keikkoja. Näin kävi toistuvasti, kun yritimme Lake Gardensilta saada taksia Kalighatille (temppeli). Kävellen sinne on ehkä 3km, mutta ei tuossa 40 C säässä sitä kyllä kukaan kävele. Odotellessamme etsimme suurinta varjoa pienien joukosta, jonka alle tungimme kaikki kolme, ja seurasimme ihmisiä kaivolla peseytymässä yrittäessämme taksia. Kaivoihin siis tulee vain tiettynä säädeltynä aikana vettä, jolloin se virtaa valtoimenaan sieltä ulos ja ihmiset kylpevät puolen korttelin voimin ja hakevat vettä varastoon.

Muutimme suunnitelmia, ja suuntasimme aivan ensimmäiseksi Victoria's Memorialille eli Kolkatan Taj Mahalille. Mahtipontinen, loistelias, säväyttävä. Sitä se kyllä oli. Harmiksi ei valmistunut vain siihen mennessä, kun Victoria tuli aikoinaan katsomaan hänen kunniakseen pystytettyä pytinkiä. Joku saattoi suuttua. Meitä ei suututtanut lämmin ilma ja varjoton matka. Puisto oli kaunis. Aina siellä täällä saattoi julkisesta katukuvasta piiloon lähteneitä pariskuntia. Pojillehan täällä on siis täysin normaalia kävellä käsikädessä ja halailla toisiaan ilman mitään sen suurempaa seksuaalista latausta. Pariskunnat olivat tulleet puistoon, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä näkymät olivat uskomattoman kauniita, ja puiden varjossa pienessä tuulessa oli mukavaa.

Vessat ovat tänä viikonloppuna IPERin länsimaisesta vessasta ulos uskaltauduttua olleet vähintäänkin mielenkiintoisia, kuten eilen kun lähdimme Victoria's Memorialilta etsimään ruokapaikkaa. Päädyimme DriveInn-nimiseen paikkaan. Niin, täällä muuten Inn tai Hotel ei merkitse välttämättä sitä, että kyseessä olisi hotelli – tai ainakaan että paikkoja nukkua löytyisi muualta kuin lavetilta tai pyyhkeeltä lattialta, jos viranomaiset sattuvat kyselemään. Kadulta löytyneen akvaariokaupan vieressä olevan dhaban nimikin on ”Hotel (jotakin)”, vaikkei siinä hökkelissä ole edes seiniä. Sillä saa luotettavamman kuvan. DriveInn-oli kuitenkin hieno paikka. Kotoisa bungalow-tyylinen ravinteli, jossa oli ikkunat joka puolella. En kyllä vieläkään tiedä, mitä kardemumma-masala-pullan makuisessa limpparissani oli. Poikien ruoka näytti tosi hyvältä, emmekä ole mitään pahaa onnistuneet täällä vielä syömäänkään.

Suuntasimme loppuiltapäiväksi kohti Indian Museumia. Se oli mahtava, muttei ehkä aivan täydessä loistossaan, sillä yli puolet huoneista oli remontissa, koska nyt ei ole turistisesonki. Hintaero lipussa on muuten jännittävä. Paikallisilta sisäänpääsylippu on 10rs., meiltä ulkomaalaisilta 150rs. Ymmärrän, että siinä on huomioitu tulotaso, sillä edelleenkin 150rs on noin kaksi euroa, ja sillä ei saa itsensä esimerkiksi Mäkkärissä kuin vihaiseksi. Vaihtoehdot Indian Museumin näyttelyesineissä olivat eläinten kohdalla joko keinokarvasta ja muista aineista kasatut otukset tai suolaliemeen ja purkkiin upotetut otukset. Näky oli silti häkellyttävä. Pidin erityisesti jumalpatsaista ja geologian osastosta.

Päädyimme päivän aikana useisiin turistikuviin. Päädyimme siis olemaan turisteina turistikohde turistikohteessa, kuten esimerkiksi Victoria's Memorialin pihalla. Ihmiset ottivat meistä myös salakuvia, ja muka kuvasivat puuta, toisiaan meidän edessämme, tai ottivat olan yli kuvia vaivihkaa. Aurinkoinen hymy päälle vaan, ja ihmettelemään että onpa maailma hassu. On ne vaaleat hiuksetkin, ilmeisesti. Yksi tyttö sanoi koko matkan Indian Museumissa meitä hihiteltyään, että olemme ”Barbie Family, hihi”.

Museon jälkeen totesimme vain olevamme hirveän väsyneitä ja haluavamme kotiin. Olimme olleet kaupungilla viisi tuntia, mutta lämpötila vei mehut. Illalla suuntasimme lähelle auenneeseen uuteen Smart Kolkata -nimiseen ravintolaan, joka paljastui olevan länsimais-kiinalainen ravintola. Soittolistaan kuuluivat mm. Sound of Music:n soundtrack ja Those Were The Times, ja ruokalistaan ceacarsalaatti, spagetti ja garlic chicken. Sattuii toinen tahaton, tahtomaton pako todellisuudesta vuorokauden sisään. Ruoka oli hyvää kuitenkin. Matkalla ravintolaan ja takaisin seurasimme pyhiä toimituksia ja korttia pelaavia ihmisiä. Aamulla kylpevät ihmiset nähtyämme ja korttia vaatepakkojen keskellä pelaavien ihmisten puuhia seurattuamme heräsi jälleen kerran fiilis ”Jengi ihan oikeesti asuu täällä. Joka päivä.”

Palan innosta kertoa sunnuntaista, nyt kun kirjoitan tätä sunnuntai-iltana, mutta siitä lisää myöhemmin. Bileet, jotka alkoivat kadunkulmassa lauantaina, jatkuvat edelleen, ja täällä paukkuvat pyssynkuuloiset papatit, raketit ja rummut kantautuvat niin että rintalastassa tärisee. Kolkata elää ja hengittää, ja sateen jälkeen täällä tuoksuu hitunen viidakkoa.

Hot or Hot - Se helpompi Tinder

Kirjoittanut: Lauri
(20.5 – 22.5.2014)

Propellituuletin myllyttää katossa. Se pyörittää ilmaa ympäri huonetta ja viilentää oloa merkittävästi. Läheskään kaikissa kämpissä ei ole minkäänlaista ilmastointivempelettä vaan viilentämisen hoitavat useat 'ropellit. Mun ja Masan huoneessa niitä on kaksi, IPERin toimistossa neljä ja televisiohuoneessa jopa yhdeksän kappaletta. Vaikkei tällainen kattomylly ihan ”EISEE”-laitteeseen verrattava härpäke olekaan, olen silti tyytyväinen. Näiden alla bostaillessa pääsee edes vähän pakoon Intian jatkuvaa lamauttavaa kuumuutta.

Kuumuus on toden totta matkamme avainsanoja. Kun vajaa viikko sitten saavuttiin perille Kolkataan olin jopa hieman pettynyt. Katselin taksin kyydissä ohikiitävää Intiaa ja mietin, että mitä osaa tästä en ole jo aikaisemmin nähnyt. Köyhyys, likaisuus, kulkukoirat, ränsistyneet talot, katukeittiöt, riksat ja tuk-tukit sun muut, olivat kaikki ennestään tuttuja, joko Egyptistä, Thaimaasta, Etelä-Afrikasta, Jamaicalta tai Mexicosta. Sen sijaan monet juuri niistä asioista joita eniten odotin loistivat poissaolollaan: Kerjäläislaumat, eläimet kaduilla, paskan ja intialaisen currymausteen peittämätön haju, kuolleet, sekopäiset hindut, kaikkien aistien ylikuormitus jne. olivat joko omia liian ”optimistisia” odotuksiani, tai sitten eivät muuten vain kuuluneet Kolkatan katukuvaan. (Delhissä kuulema kaikki nämä asiat korjaantuvat, joten sitä odotellessa...) Hetken aikaa taksissa istuttuani kuitenkin huomasin, ettei täällä liian kivaa tulisi olemaan. Paikallinen lämpötila kyllä pitäisi siitä huolen.

Täällä vietetyt päivät ovat olleet oikeasti lamauttavan kuumia. ”Lamauttava” on ehkä kaikista adjektiiveista tarkin, sillä näissä lämpötiloissa kaikilta ihmisiltä, niin meiltä kuin paikallisiltakin, tuntuu katoavan tahto ja motivaatio tehdä yhtään mitään. Uneliaisuus iskee keskellä päivää, kaupungille kävelemään lähteminen on tavattoman korkeakynnyksinen ajatus ja pikkuasiat unohtuvat tai jäävät tekemättä. Tämä ilma laiskottaa kollektiivisesti kaikkia. Ketään ei kiinnosta tehdä ylimääräistä. Viime päivien aikana ollaan nukuttu toistuvasti päikkäreitä. Nukkumatti selvästi tykkää lomailla näissä lämpötiloissa.

Hien määrä on tietysti ollut näissä lämpötiloissa aivan valtava. Pieni spurtti ulkona pitää jo huolen siitä, että hienot paikalliset vaatteemme tummuvat kokonaan kosteudesta ja tarraavat itsepintaisesti kiinni ihoon. Vielä ennen nukkumaanmenoa valtavan suuri hiki-ihottuma muistuttaa siitä, että yö tulee olemaan ihan yhtä kostea kuin päiväkin. Aamulla punkka näyttää siltä kuin siihen olisi yöllä pissattu, joskin hartioiden seudulta. Pahin soija syntyy kuitenkin niissä tiloissa joissa ilma ei liiku tai vaihdu, kuten esimerkiksi meidän kylppärissä, jossa jo parin vietetyn minuutin jälkeen on vaatteissa riittävästi kosteutta vaikka Chisulle Baden-Badeniin. Hiki on täällä niin arkipäiväinen asia, että matkalla on alettu tunnistaa jo erilaisia hien laatuja. On tavallista hikeä, soijaa, instasoijaa, soosteria, ydinhikeä, kokovartalohikeä, polvihikeä, tihiä, kahia ja pvh:ta. ...unohtamatta tietenkään jälkihikeä.

”Vaikka filosofillehan on herttaisen yhdentekevää se, että onko hänellä hiki vai ei, niin ei filosofikaan haluaisi aina olla kuin uitettu rotta.”

Ollaan yritetty tankata useita litroja vettä päivässä, jotta pysyttäisi edes jotenkin mukana siinä tahdissa, jolla nestettä haihtuu. Tästä huolimatta ensimmäinen päiväni kaupungilla päättyi nestehukkaan ja sen aiheuttamaan päänsärkyyn. Veden arvo on todella ymmärretty, ja parina viime kertana ollaan ostettu läheiseltä kioskinpitäjältä ”Vesisetä Juniorilta” suoraan 18 litraa pullovettä kerralla. Välttämättä miettii kuitenkin heitä, joiden kohdalla veden saanti ei ole yhtä helppoa kuin meillä. Me voidaan kuitenkin aina vetäytyä sisätiloihin propellituulettimien alle hörppimään nestettä ja potemaan lämmintä päivää, mutta monilla paikallisilla ei ole mitään suojaista paikkaa, jonne paeta. Sunnuntaina mietittiin, että voiko kuumuuteen kuolla. Kyllä voi. Ja varmasti moni kuoleekin.

Näissä lämpötiloissa saimme aloittaa myös ihka ensimmäisen oikean työpäivämme IPERillä. Olimme miettineet, että voisimme aamulla käydä toimistossa, joka on ainoa paikka talossa, jossa on toimiva w-lan verkko. Meille oli luvattu, että toimisto aukeaa aamuisin klo 8:30. Emme kuitenkaan luottaneet intialaisten aikataulujen vedenpitävyyteen vaan stormasimme paikalle vasta tuntia myöhemmin 9:30... Vain huomataksemme, ettei siellä vielä siihenkään aikaan ollut ketään. Hyvin tyypillistä Intiaa ilmeisesti. Yhtä tyypillistä on ilmeisesti tämä netin toiminta. IPERillä nimittäin on hyvä ja vahvasignaalinen ja ilmeisesti kymppimeganen wi-fi yhteys, joka kytketään päälle aina aamulla, mutta johon kukaan, ei edes iperin datanörtiksi palkattu Moshumi tiedä salasanaa. Joudutaan sit käyttämään jotain randomnettiä joka toimii joskus jossain toimiston lähistöllä.

Epäonnistuneen nettikokeilun jälkeen tavattiin ensimmäistä kertaa kunnolla IPERin johtaja ”Rautarouva” Ms. Mallik, jonka kanssa tehtiin meille lukujärjestys. Opettaisimme kahta ryhmää, joista toisessa olisi vanhempia ja taitotasoltaan hyviä oppilaita ja toisessa nuorempia ja erityisesti englanninkielen taidoiltaan heikompia. Ilmeisesti aloittaisimme vanhempien kanssa.

Iltapäivällä astelimme luokkaan varsinaisen terminaattorilauman kanssa. Huutavia, kiljuvia lapsia jotka hyppi seinille ja seinillä, yritti kavuta ulos ikkunasta, paini lattialla, ei kuunnellut mitään, selitti bengaliksi tai hindiksi, muttei englanniksi ja muutenkin sekoili kaikin mahdollisin tavoin. Tämä ei todellakaan voinut olla se vanhempi ryhmä. Hirviölauma enemmänkin! Kiva juttu. Opeta sitten näille yhtään mitään. Kaikki etukäteen tehdyt suunnitelmamme tätä oppituntia varten menivät täysin plörinäksi. Jasmin selvisi tosivahvoilla hindin taidoillaan lasten kanssa välttävästi, mutta minä ja Matti jouduttiin lähinnä pyörittelemään silmiämme.

Jotta selviäisimme kaaoslapsista seuraavalla kerralla paremmin, lähdimme illemalla ostamaan opetustarvikkeita läheiseen South City Mall -ostoskeskukseen. Kolkatan yleiseen katukuvaan nähden tämä länsimainen kauppahelvetti on jotenkin älyttömän out of place. Ostoskeskuksesta itsestään ei pystyisi tietämään, missä maassa ollaan. Astuessaan sisään South City Malliin astuu sisään täysin toisenlaiseen maailmaan. Katukeittiöt, viemärit, töötit ja kuumuus jäävät taakse ja tilalle saadaan länsimaisittain tuttuja näkyjä kuten: Jack & Jones, The Body Shop, United Colors of Benetton, Subway, KFC ja jopa huvipuistoista tutut törmäysautot ja keilarata. Taustalla soi ABBA. Asiakaskunta koostuu eurooppalaisittain pukeutuneista hyvinvoivan näköisistä intialaisista sliipattuine hiuksineen. Paikallinen nuoriso ottaa itsestään selfieitä ostoskeskuksen käytävillä. Ne kuvat on kyl varmasti kova juttu, sillä länsimaita ihaillaan tässä maassa aivan järjettömästi. Ja South City Mall on ylivoimaisesti länsimaisin paikka jonka olen tähän mennessä Kolkatasta löytänyt.

Vaikka ensimmäisenä päivänä Kolkatassa South City Mall oli ainoa paikka, jossa lämpötila pyöri tehokkaan ostoskeskusilmastoinnin ansiosta siedettävissä lukemissa, tällä kertaa fiilis oli toinen. Kun astuimme ostoskeskukseen sisään meille tuli ihan älyttömän kylmä. HRR... miksi täällä on vain +20 astetta!? Halutaanko meidät jäädyttää täällä!? MISSÄ SE VALVOJA ON?!?!
Selvästi jotain tottumista ilmastoon on tapahtunut.

Tiistai-illan päivällinen nautittiin hurjan näköisessä bengalilaisessa ravintolassa, jossa päätimme testailla makuhermojamme tilaamalla kolme täysin random-annosta, joiden sisällöistä meillä ei ollut etukäteen mitään käryä. Vähintäänkin epämääräisistä nimistään huolimatta ruoka oli erinomaista. Paikallisen tavan mukaan söimme kaiken ruuan ilman ruokailuvälineitä. Riisin kauhominen suuhun paljain käsin kuulostaa alkuun ällöttävältä, mutta toisaalta vastapestyt ja desatut kädet ovat varmasti puhtaampia, kuin ne ikuisuuden kaapissa lojuneet lusikat, jotka on joskus aikoja sitten huuhdottu puhtaan näköisiksi paikallisella hanavedellä tai pahimmillaan, jopa katuojassa seisovalla vedellä.

Hyvän raflasafkan lisäksi myös monenlaiset ruokahaasteet ovat olleet yksi viime päivien suurista iloista. Ne alkoivat South City Mall:in ruokakaupasta, jossa sovittiin Masan kanssa, että molemmat saa ostaa toiselle minkä tahansa juomistarkoitukseen tehdyn juoman, joka sitten nautittaisi illalla iperillä. Minulle ostettu Peach Drink ja Masan saama Jeera Masala -drink kuitenkin molemmat kalpenivat täysin Jasminin itsellensä ostaman Lauki-Amla -mehun rinnalla. Kyseinen tökötti oli yksi pahimman makuisista asioista mitä kukaan meistä oli koskaan laittanut suuhunsa. Kiitos Intia tästäkin kokemuksesta.

Keskiviikkona heräsimme töihin toiveikkaina siitä, että saisimme opettaa vanhempaa ryhmäämme. Oppituntien alkamishetkellä ei ryhmästä eikä edes opetustilasta ollut kuitenkaan vielä minkäänlaisia signaaleja. Hetken odottelun jälkeen mukaan meille marssi kuitenkin kourallinen noin 5-9 vuotiaita natiaisia. Ja vaikka paljosta en tiedä, niin sen verran ymmärsin, että ilmeisesti ne eiliset riiviöt olivat kuitenkin olleet ne 'vanhemmat' ja 'taitavammat' oppilaat. ”In India everything is possible, but nothing is certain” päti siis myös tähän tilanteeseen. Tahkottiin sitten niiden kanssa plus- ja miinuslaskuja ja opetettiin englannin kielen sanoja.

Opetusta ei ollut kuitenkaan kun vain puolet päivää, sillä IPER oli valmistanut tänään Intian kansalliskirjailijan syntymäpäivän kunniaksi tanssi- ja lauluesityksen. Hindin kielinen laulu kuulosti kokemattoman korvaan sekamelskalta, mutta välistä havaitsi myös tutummalta salskahtavia kohtia kuten: ”Tarjoisinki Viinaa”, ”Nato” ”Sony”, sekä vähän arveluttavamman kuuloiset ”Natsi bikini” ja ”Taka tui tui”. Esityksen musiiikki oli toteutettu kokonaan livenä. Paikalliset stagesysteemit mahdollisti ainoastaan kaksi mikrofonia laulajille. Taustamusa soitettiin piano-harmonikka -soittimesta, mutta yhdessä kohtaa turvauduttiin myös länsimaiseen teknologiaan, kun kännykästä soitettiin rytmimusiikkia suoraan mikrofoniin. Itse olisin takuulla ollut parempi äänimies kuin kukaan paikallinen, mutta sellaista hommaa ei minun ikimaailmassa annettaisi tehdä. Äänimiksailu on duunarihommaa eikä kuulu akateemisesti koulutetuille. Sama pätee ilmeisesti myös netin käyttämiseen.

Ilta sujui samanlaisesti kuin edellisenä päivänä. Hypittiin kaaosliikenteen yli South City Mall:iin ja syötiin ravintolassa, johon en ikimaailmassa olisi uskaltautunut sisään, ellei se olisi ollut Masan viimereissun kantakuppiloita. Ja keittiön nähtyäni en ehkä uudelleen uskallakaan. Hindin ja englannin kielen mestarimme Jasmin päätti ottaa vastuun tarjoilijoiden kanssa kommunikoinnista ja tilasikin sujuvasti vettä sanalla ”öhmmh?” ja laskun sanalla ”paper.”

Tänään (torstai) oli mahdollisesti koko tähänastisen matkamme kuumin päivä. Laiskuus, nestehukka, känkkäränkkä ja yleinen heikotus lannisti reissujoukkomme mielialat sen verran alas, etteivät edes onnistuneet oppitunnit niitä nostaneet. Omaan arkielämäämme emme kuitenkaan heikon mielialan anna vaikuttaa, vaan asuminen täällä rullaa edelleen kivuttomasti. ”Hassusetä” tuo meille tänne aina aamiaista, joka toinen päivä paahtoleipää, joka toinen päivä banaaneja. Lounasta käydään hakemassa läheisestä ravintelista. Harkäannoksista (joiden hinta pyörii noin 1,5€ kpl) syö helposti kaksi päivää, joten säilömme ne jääkaappiin ja lämmitämme mikrossa.

Fasiliteetit meidän asuntokäytävässä on vaatimattomat, mutta mesta on silti mukava. Ehkä tässäkin on jokin salattu viisaus. Täällä ymmärtää sen, että melko vähällä voi tulla mukavasti toimeen ja että kaikki omasta kämpästä löytyvät pelit sekä vehkeet ovat monesti vain ylimääräistä. Mutta näinhän se toden totta on. Miksi mulla pitää olla Xbox, Wii, Tietokone, N64 ja SNES kun kuitenkin saisin päivän pelini pelattua mainiosti vain yhdellä laitteella? En kuitenkaan ehdi hakata niitä kaikkia, vaan ne loput on lähinnä vaan tiellä. Täällä ei ole vastaavaa ongelmaa. Näissä tiloissa ei ole ylimääräisiä asioita, mutta viihtyisyys on silti taattu. Ja vaikka täällä onki vähän P*skaista niin tärkeimmät perusjutut on kuitenkin ihan hyvässä kunnossa. Löytyy hyvä suihku, länsimainen vessa, jääkaappi ja toimiva keittiö.


Fiilis oli tosiaan sen verran maassa, että päätettiin ettei tänään sompailla kummallisissa Intialaisissa ruokapaikoissa vaan nostettaisi ryhmän yleisfiilistä käymällä South City Mall:ssa oikein kunnon pizzalla! Paikalliset pizzat ja isot pepsicolat hoitivatkin homman ja saivat hymyn matkalaisten huulille. Hyvää teki myös suklaa, joka tosin suli mössöksi parissa minuutissa. Vetäydyimme jälleen IPERin TV-huoneeseen jutustelemaan ja viettämään iltaa, kuten tähän mennessä jokaisena iltana.

Nyt sitten tässä roottorin alla lopettelen tämän pitkähkön kirjoitusprojektin. Tämä on ollut ihan järkkykuuma päivä ja kuumuus on yhä tälläkin hetkellä valtaisa. Olo on melko epämiellyttävä ja soija on hirveä. Ilman tuota kattomyllyä oisin jo varmasti tuhoutunut tähän lämpöön. Täältä käsin, kaiken nähdyn ja koetun keskeltä, on jotenkin hassua ajatella, että Suomessa asiat rullaavat kokoajan samalla tavalla kuin ennenkin.
...Ja paljon viileämmässä ympäristössä.

Haluukko hölä?

Kirjoittanut: Jasmin

(18.5.-19.5.2014)

Pojat haluis pelaa Areena 5.0, koska ”nyt Jasmin kirjoittaa blogia”, mutta väsymys uuvutti sen verran, ettei tullut tietokoneen lokaatio mieleen. Toisena päivänä väsyttää yhä. Kolmantena vähän vähemmän.

Namaste! Meraa naam Jasmin hai, aur main Helsinki meen rahtii hoon. Jab main chotii huii, to mai Pori meen rahi. Eli minun nimeni on Jasmin ja asun Helsingissä. Pienenä asuin Porissa. Yhteinen taipaleemme Intiassa vetäytyi kokoaikaisesti samalle reitille vasta 13 päivää ennen matkaa. Sitä ennenkin osan matkan jakamisesta oltiin puhuttu. Kirjekaverini viiden vuoden takaa, jonka piti lähteä matkaamaan kanssani ympäri Itä-ja Pohjois-Intiaa esim. perui hotellini ja oli sitä mieltä, ettei minua tarvitse tavata. Kuitenkin, olen aivan älyttömän onnellinen ja varma siitä että oikeastaan nyt reissuni on parempi – näen enemmän ja minulla on koko ajan ihmisiä läsnä, jotka ovat matkustaneet (myös) paljon. Olen todella kiitollinen, että tässä Trio Kripayaassa oli tilaa vielä yhdelle porilaiselle kaikilla mausteilla.

Mitä minä sitten Intiassa? Innostuksen kipinä lähti jo lapsuudesta, ja se on kasvanut ja ottanut erilaisia muotoja, värejä, valoja tässä matkan varrella. Lopulta päädyin opiskelemaan hindiä laajana sivuaineena ja Etelä-Aasian opinnot siihen kylkeen uskontotiede pääaineenani. Nyt se innostus on hymy ikkunan ääressä, kun oikeasti olen täällä ja minareetti laulaa jossain lähistöllä ja ääni sekoittuu tuunattujen taksitööttien ääniin. Ne valvotut yöt ennen tätä, kun ei tajunnut että tästä tulee oikeasti totta. Misä mää oo? Ooks mää oikeesti tääl? Oks ny kulunu puol vuot siit ko ostettii ne lentoliput?

Ensimmäisenä aamuna heräsin seitsemältä siihen, kun lapset leikkivät pihalla hippaa auton takana. Lento väsytti sen verran, että kellään meistä ei ollut vaikeuksia nukkua IPERille saavuttua. Olimme sopineet yhdessä, että heräämme noin klo 9, ja lähdemme sitten hankkimaan perustarpeita keskustaan, kuten vaatteita, junalippuja ja rannekellon. Kaiken löysimme. Hitaat aamut ovat hyviä. Ehdin lukea lehden. Täällä on sunnuntaina juhlittu pääministerin voittoa. Sitä juhlittiin jo lauantaina, vaikka tuloksia ei ollut julkistettu. Graffitit ovat enimmäkseen olleet vaalimainoksia tai poliitikkojen haukkumisia, sen verran kuin ymmärrän.

Lähdimme kohti keskustaa. Victoria Memorial oli hätkähdyttävä. Maisema vaihtuu laidasta laitaan taksimatkalla Etelä-Kolkatasta keskustaa kohti. Välissä on slummeja, rakenteilla olevia loistotaloja, nähtävyyksiä, täysiä teitä, tien sivussa nukkuvia ihmisiä ja rikkaita kävelevän riksan kyydissä. Taksimatkat ovat olleet loistavia sightseeingeja. Tähän mennessä kaikki taksit ovat suostuneet käyttämään mittaria, vaikka hinta on joka kerta ollut yllätys. ”Not very much” pätee monen säädöksen toteuttamiseen ja pysyvyyteen. Fixed price on pudonnut pari kertaa 14000rs:sta 1400:aan, ja 12000rs:sta 750rs:aan.

Lämmin tuuli +42C säässä taksin ikkunasta tuntuu ihanalta. Kaikki tuntuu toimivan symbioottisessa kaaoksessa, mutta silti täällä on jotain syvältä koskettavaa rauhaa. Syvältä koskettavia ovat olleet monet muutkin asiat kuin näkymän vaihtuvuus taksin ikkunasta. Tuntuu, että pikku hiljaa (”thola thola”) Intia nostaa aistien volume-nappuloita kohti 110%:a, ainakin mun mielestä.

Etsimme tiemme Kolkata Tourist Bureau:hun. Ryhmämme olisi voinut odottaa paikan olevan isompi. Se oli suurinpiirtein yhtä iso, inan pienempi kuin Café Portaali keskustakampuksella. Se oli pieni paikka täynnä ihmisiä ja ilman tätä paljon puhuttua ”EiCiitä”. Odotimme siellä noin 10.30- 12.30 saakka ja seuraavan puoli tuntia säädettiin lippujen kanssa. Intia vaatii kärsivällisyyttä. Tietokanta oli vanha.. Lopulta meillä oli kädessämme viidet liput, joissa päästään testaamaan luokkia Sleepersistä AC2:een. Säädön määrästä voin kertoa, että sinä aikana ehdittiin käsitellä 33 muuta vuoronumeroa. Siitä etsimään vettä, jota täällä kuluu sellainen neljä-viisi litraa per nenä päivässä. Aina pitää muistaa ottaa pieniä höliä kerrallaan, ettei tule ähky tai kipeäksi, vähän kuin täällä yleensäkin. Täällä sopiva määrä kaikessa on niin erilaista kuin meillä. Siinä kävellessämme etsimään katukauppiasta joka myy luotettavaa vettä, koimme ihmeellisen hiljaisen hetken. Kello 13 täällä vaihtuu liikenteen suunta, joten hetkeen Netaji Subhash Roadilla ei liikkunut auton autoa. Vain hiljaisuus, lämpö, värit ja tuoksut, sekä lintu huusivat olemassaoloaan.

Näimme päivän aikana St.John's Churchin, ja paikan muistomerkin, jonka tapahtuman vuoksi on nimetty mustat aukot. Black Hole insident nielaisi maata aika auvoisasti joskus Kolkatassa. Söimme hyvää ruokaa ilmastoidussa kellarissa. Hindin puhuminen on hämmentänyt ihmisiä, niin kuin ravintolahenkilökuntaa. En osaa vielä sanoa hindiksi ”I respect you so much I want to speak in the same language”, vastauksena kysymykseen ”Aap kyon hindii boltii hoon?” Sillä saa mukavaa small talkia aikaiseksi kyllä, ja kohtaa ihmisiä, hymyjä ja naurua, vitsejä. Oli se housukauppias, taksikuski, tarjoilija tai sari-myyjä joka kutsuu teelle ja opettaa sitomaan sarin. No, ehkä pojat oppivat pari sanaa, sen verran tulee viljeltyä. Intiassa kun ollaan. Tähän mennessä kaksi käyntiä läheisellä vesisedällä ja heidän perheellään hakemassa 6l vettä, hymy kiirii suupieliin molemmilla. Oikeesti, sydän sulaa.

Lähdimme kiertelemään bazaareille. Vaikka olisi kuinka valmistautunut ja käynyt mielessään läpi keskustelua kenkien tinkaamisesta, ein sanomisesta ja vänkäämisestä, jokin tässä suomalaisuudessa estää olemasta töykeä ja lähtemästä paikasta. Siinä vaiheessa sitten sovittelet viisiä eri kenkiä, kun omasi on laitettu jo pussiin, kunnes miettii että ei, kyllä mä nyt lähden. Matkalla jonnekin (kaikki täällä on vielä ”somewhere in Kolkata”, paitsi Matille) meidät pysäytti mies, joka kutsui meidät lopulta kauppaansa, tarjosi teetä, juteltiin teologisia ja elämänviisaita, ja hän myi meille vaateasioita.

Rankan kymmeneltä alkaneen shoppailupäivän lopputuloksena oli väsymys, raukeus ja ilo siitä, että on paikka johon palata. Ehkä sama olo on, kun nämä viisi viikkoa alkavat olla ohitse, nyt emme osiltaan edes tiedosta, kuinka pitkä aika tämä onkaan. Ensin pitää vähän jättää sydäntään maailmalle, taitaa onnistua.

Maanantaina heräsimme ja teimme kierroksen IPERillä. Siitä lisää myöhemmin, myöhemmissä teksteissä, sillä IPERiä ei tiivistetä pieniin sanoihin.

Väsyilimme. Söimme läheisestä ravintolasta nuudeleita. Miettii sitäkin, että jos me käydään tossa lähikuppilassa joka toinen päivä ostamassa 350rs safkaa, niin se on niille aika kova juttu. Mielellään käydään.

”Jos pitää valita, mä hyppään mieluummin benjin kuin syön nuo kaikki neljä.” Ei mitään käryä, mitä chilejä noi oli, mutta polte kasvoi koko ajan.

Illalla käytiin Takshiinabarissa (Dakshinapan) shoppailemassa loput vaatekerrat. Käytiin Dolly Tea Housessa. Monsoon tea oli parasta mustaa teetä mitä olen juonut, eikä olla vielä edes Darjeelingissa. Ompelijat surraavat kovaa. Käveltiin jonkin verran, etsittiin ravintolaa ja otettiin tuk-tuk South City Mallille. Siinä oli tunnelmaa, ihan erilaista kuin taksissa. Sitten käytiin näköalaravintolassa, ja vedettiin vähän Thums Uppia, jota voisi kuvailla että laimea Soda Stream Cola. Kotiin tultaessa kadulla soi musiikki. Käytiin katsomassa paikallinen supermarket, josta varmaan tulee kerrottavaa myöhemmin, jos päädytään ostamaan niitä litsejä.

Tää on niin aitoo, tää kaikki mitä tääl on, ja samaan aikaan aivan käsittämätöntä.

Tänään meidän piti opettaa IPERillä, mutta täällä on niin kuuma, etteivät edes paikalliset lapset tule kouluun. Miten käy opetuksen, jos lapset eivät ole paikalla? Stay tuned!

Onx tää ny kivaa?

Kirjoittanut: Matti

(16.-18.5.2014)

Mukava olla takaisin täällä, tuntuu edelleen lähes kodilta. Viimein se sitten tapahtui. Perjantaiaamuna heräsin vielä Pasilan residenssistämme ja tapasin Laurin, joka jo intoa puhkuen pakkaili viimeisiä tavaroitaan. Itsehän luonnollisesti en ollut pakannut vielä mitään, joten siinä sai sitten alkaa ihan tosissaa puurtamaan. Lentokentälle päästyämme tapasimme viimeisen henkilön matkaryhmästämme, eli Jasminin. Iloisina ja hymyillen nousimmekin Turkish Airlinesin koneeseen, joka kuljettaisi meidät Istanbuliin, josta matkamme jatkuisi Delhin kautta Kolkataan. Täysin ilman epäonnistumisia emme tosin pääseet edes pois Helsinki-Vantaalta, sillä allekirjoittaneen kamera hävisi, kun matkaa oli ehtinyt kulua kotoa lähdöstä n. 1,5 tuntia. Hieno hommma hei!

Naamat pysyivät hymyssäsuin kakilla vielä Istanbulin vaihdon yli ja innostus ehti jo kohota taivaisiin kun bongasin Delhiin menevän koneen ohjelmistosta, että he esittävä ohjelmistossaan Anchor Man 2 legenda jatkuu elokuvaa. Luontaisesti nämä turkkilaisten hienot laitteet eivät sitten toiminteekaan, joten emme nähneet mitään elokuvaa. Onneksi Laurin uskollinen kone tarjosi kuitenkin vaihtoehtoisen ajanviettotavan. Nimittäin jos legendaaksi muodostuneen Areena 5 tietokonepelin. Sen parissa kuluikin hyvin aikaa melko pitkään ja nukkuminenkin jäi tästä syystä herrapuolisilla matkantekijöillä melko vähiin tai oikeastaan lähes nollaan. Puolen yön kohdilla Suomen aikaan alkoi itse kunkin hymyt hieman hyytyä väsymyksestä ja matkan aiheuttamasta rasituksesta.

Delhiin kuitenkin päästiin ja alkoi se tosi koitos. Nimittäin ihanista ihanempi Intialainen halpalentoyhtiömme Spice Jet, tuttavallisempi Curry Airlines nimittäin oli aikaistanut meidän hyvin

suunnitellun ja ajoitetun jatkolennon Kolkataan, jonka takia odotus Delhin lentokentällä tuli oleman n. 10 tuntia. Tämä aika kuitenkin kului mukavasti syödessä, kakkapeliä pelatessa ja ihan vain hengaillessa. Meinasimme kuitenkin tyriä koko homman kun emme tajunneet, että Curry-koneet, eivät lähdekään samasta paikasta, kuin se mihin saavuimme. Jouduimme vaihtamaan bussilla terminaalia ja tämähän kesti yllättävän kauan. Kiire ei kuitenkaan tullut, sillä huomasimme tämän tilanteen hyvissä ajoin ja uudessakin terminaalissa jäi aikaa tapettavaksi ihan kunnollinen muutaman tuntia. Tämän ajan tapoimme ostamalla minulle synttärilahjaksi uuden kameran, (Joka mahdollistaa teillä tämän kokonaisvaltaisen elämyksen) ja käymällä kentältä löytyneessä 6D kinossa, joka tarjosi meille hurjat kyydit. Tuli sähköiskua takamuksiin, tuulta ja vettä naamalle, penkit pyörivät ja hakkasivat ja ääntä tuli joka suunnasta. Ihan täysin en ymmärrä miksi se oli 6D, mutta monta D:tä siinä varmasti oli, ja hauskaakin oli.

Viimeinen lento taittui mukavasti tai ei mukavasti mutta nukkuen kuitenkin. Mausteinen lentoyhtiömme myös muisti minua syntymäpäiväkortilla, aika hauskaa ja yllättävää. Taksilla IPER:lle ja heti portista sisään tullessa kaukaa loisti ”Hassu-Sedän” hymy ja iloisesti ”Hassu-Setä” kertoi Ms. Mallikinkin, IPER:in pomon ja Laurin tulevan harkkaohjaajan olevan paikalla ja haki Mallikin, jostain itsenäisten naisten kokouksesta moikkaamaan meitä. Saatiin huoneet, joihin majoutuimme ja suuntasimme South City Malliin etsimään vielä ruokaa ennen nukkumaan vajoamista. Hassu-Setä tuli tosin vielä ennen lähtö tarjoamaan ”Eisii room!”, joka paljastui ilmastoiduksi huoneeksi, josta kuitenkin kieltäydyimme kauniisti, koska nyt huoneemme ovat lähekkäin ja kaikki meistä on ”samantasoisessa” huoneessa, joissa propellit pyörii mukavasti viilentäen jäätävän kuumaa ilmaa. Tällä hetkellä tuntuu kyllä todella hyvältä ja kodikkaalta olla täällä. Nyt vasta oikeastaan huomaa miten paljon tänne oli kaivannut. Miten hyvältä tuntuu, vaikka onkin hikinen likainen ja haiseva. Tätä hetkeä olen odottanut todella kauan ja hyvältä tuntuu olla täällä riippumatta fyysisistä epämukavuuksista. Myös Lauri ja Jasmin kertoivat, että on upeaa olla Intiassa, heidän tuntemuksensa tarkentunevat myöhemmissä episodeissa.

Kaiken kaikkiaan tällä porukalla tuntuu olevan hyvä matkustaa. Laurin kanssahan meidät on jo monissa liemissä keitelty mutta Jasminin kanssahan itse en ole edes montaa kertaa tavannut. Juttu kuitenkin lähti heti alusta asti luistamaan ja juttuja ei ole tarvinnut edes suodattaa. Tähän mennessä Jasmin on jo useaan otteeseen kuullut, kuinka pojalla ei ole pojal tai muutenkin suomen kieleen kuuluu yleensä lla- ja lle päätteet, joita nuo porilaiset eivät tunnu ymmärtävän.

Ainakaan ensimmäisenä yönä kuumuus ei häirinnyt nukahtamista. Tähän tosin vaikuttanee myös 30 tunnin lähes yhtäjaksoinen valvominen. Tulevaisuus osoittanee oliko ilmastoinnista kieltäytyminen täysin idiootti valinta. Mahdollisesti.

Voihan pyhä lehmä sentään!

Kirjoittanut: Lauri

Minulta on kysytty kevään mittaan, että jännittääkö mua mun Intian matka? Aina tähän mennessä olen vastannut kieltävästi. Ei jännitä. Mennään sinne ja katellaan. Kuitenkin nyt kun matka kolkuttaa jo aivan ovella, fiilis on toinen. Kyllä vain. Minua jännittää. Jännittää ihan pirusti. Pelottaa suorastaan. Pelottaa niin, että tärisen.

Mutta mistä tässä kaikessa on lopulta kyse? Minne minä olen matkalla ja miksi? Keitä on tulossa mukaan ja mistä koko matka on saanut alkunsa? Jotta saisimme näihin kysymyksiin vastauksen, on mentävä ajassa vajaat vuosi taaksepäin.

Edellisestä pitkästä matkasta (Blogi yhä luettavissa: www.neljatviikset.blogspot.com) oli kulunut jo jonkin aikaa ja minulle sekä Matille oli syntynyt jälleen pieni ajatus jostain mahdollisesta uudesta reissusta. Päätettiin yhteistuumaan, että kesällä 2014 lähdettäisi ainakin kolmeksi viikoksi jonnekin kauas. Ensimmäisenä tuli mieleen Brasilia, jossa on käynnissä jalkapallon MM-kisat. Etelä-Ameriikka kokonaisuudessaan oli myös vaihtoehto. Myös Intiaa pohdittiin, sekä Vietnamia, Laosia, Kambodzaa ja Kiinaa. Lopussa finaalitaistelussa olivat Intia ja Kiina, joista lopulta Kiina voitti pienen marginaalin turvin.

Syksyllä menin opettajankoulutuslaitoksen infotilaisuuteen, jossa puhuttiin aihekokonaisuuteen kuuluvan soveltavan harjoittelun suorittamisesta. Vaihtoehtona perinteiselle opeharjottelulle jossain pk-seudun peruskoulussa tai lukiossa oli myös vapaampi kolmen viikon harjoittelu missä tahansa opetus- tai kasvatusalaan liittyvässä työssä. Tämä työpaikka saisi olla myös ulkomailla – Asia josta kaikki tämä paha alkoi.

Matti oli nimittäin ollut vajaat pari vuotta aikaisemmin Intiassa Kolkatassa työharjoittelussa Helsingin diakin kautta (blogi luettavissa: http://matti-intiassa.blogspot.fi). Työpaikkana oli toiminut 'Institute of Psychological and Educational Research' eli tuttavallisemmin IPER. Kyseessä on siis paikallinen avustusrahoilla pyörivä instituutti, jonka tehtävänä on antaa koulutusta niille, jotka muutoin Intiassa jäisivät sen ulkopuolelle. Vaikka kesän 2014 matkakohteeksi olikin päätetty Kiina, varovaisesti kysyin Masalta, josko suunnitelmia voitaisiin muuttaa niin, että Intian IPERiltä löytyisi paikka myös omalle soveltavalle harjoittelulleni. Järvenperän poika otti idean vastaan omalla hillityllä tavallaan ja kaksi viikkoa myöhemmin matkanjohtaja Rintamäki oli suunnitellut meidän Intianreissumme päivä päivältä ja juna junalta, alusta loppuun. Parit sähköpostiviestit myöhemmin minä sain hyväksynnän sekä yliopistolta, että IPERiltä ja kakka alkoi niin sanotusti muuttua aidoksi.

Emme kuitenkaan lähtisi matkalle kahdestaan. Syksyllä nimittäin selvisi, että myös rakas opiskelukaverini Jasmin oli suunnitellut matkaa Intiaan. Kuullessamme toistemme suunntelmat olimme täydellisen hämmästyneitä. Olimme toisiltamme tietämättä suunnitelleet matkaa samaan aikaan (toukokuun puoliväli) tasan samaan kohteeseen (Kolkata – Intia). Tarkemmat suunnitelmat itse kohteessa olivat toki erilaiset, mutta esimerkiksi lennot ostimme kolmestaan. Monien liikkuvien tekijöiden, yllättävien muutoksien, ikävien säätöjen ja jopa jumalallisen väliintulon takia Jasminin suunnitelmat omasta Intianmatkastaan kuitenkin nollautuivat kokonaan. Pitkäaikainen kirjekaveri ei olisikaan vastassa, eikä ohjelmaa tai majoitusta siten löytyisi. Tilaa oli silti vielä niin IPERillä, kuin Masa-Lauri tuhotiimissäkin ja näin matkamme ohjelmat sulautuivat lopulta nätisti yhteen.

Nyt kaikkien viisumi- ja rokotehärdellienkin jälkeen Triomme on matkaan valmis. Toilailujamme ja ajatuksiamme tullaan päivittelemään tähän blogiin. Kirjoittajina toimivat ainakin minä ja Matti ja ehkä joskus myös Jasmin. Päivitystiheys toivottavasti pysyttelee ainakin kahdessa tekstissä per viikko... Ainakin siis jos Intian internetyhteydet päättävät sen meille suoda. 

Mutta mitä minä odotan tältä matkalta löytäväni? Miksi kohteena on juuri Intia?
Tähän kysymykseen palaan varmasti vielä monta kertaa, mutta tiivistän tämän hetkiset ajatukseni kolmeen sanaan.

Kiehtova.
Intia on aina ollut, ja tulee aina olemaankin mielenkiintoinen, erilainen ja ihmeellinen. Se on täynnä mysteerejä ja ikiaikaista viisautta. Kaikki siellä on eksoottista: hajut, maut, ihmiset jne.

Kamala.
Siihen kaaoksen, köyhyyden ja kärsimyksen määrään, jota tulen Intiassa todistamaan en voi etukäteen millään varautua. Toivottavasti se avaa silmiä, luo perspektiiviä ja opettaa elämästä.

Mieletön.
Tässä tarkoitan sekä vastinetta englannin kielen sanoille ”mindless, crazy, senseless”, että synonyymiä suomen sanoille ”fantastinen, häkellyttävä, järisyttävä”. Kaiken sen perusteella mitä olen kuullut, Intia on täysin mieletön maa. Mieletön maa mielettömässä maailmassa.

Nyt se on käsillä. Perjantaina koittaa lähtö. Turkish Airlines klo 13:05, Istanbulin kautta Delhiin.

Katsotaan josko adrenaliini antaa minun nukkua lainkaan ennen sitä.