Haluukko hölä?

Kirjoittanut: Jasmin

(18.5.-19.5.2014)

Pojat haluis pelaa Areena 5.0, koska ”nyt Jasmin kirjoittaa blogia”, mutta väsymys uuvutti sen verran, ettei tullut tietokoneen lokaatio mieleen. Toisena päivänä väsyttää yhä. Kolmantena vähän vähemmän.

Namaste! Meraa naam Jasmin hai, aur main Helsinki meen rahtii hoon. Jab main chotii huii, to mai Pori meen rahi. Eli minun nimeni on Jasmin ja asun Helsingissä. Pienenä asuin Porissa. Yhteinen taipaleemme Intiassa vetäytyi kokoaikaisesti samalle reitille vasta 13 päivää ennen matkaa. Sitä ennenkin osan matkan jakamisesta oltiin puhuttu. Kirjekaverini viiden vuoden takaa, jonka piti lähteä matkaamaan kanssani ympäri Itä-ja Pohjois-Intiaa esim. perui hotellini ja oli sitä mieltä, ettei minua tarvitse tavata. Kuitenkin, olen aivan älyttömän onnellinen ja varma siitä että oikeastaan nyt reissuni on parempi – näen enemmän ja minulla on koko ajan ihmisiä läsnä, jotka ovat matkustaneet (myös) paljon. Olen todella kiitollinen, että tässä Trio Kripayaassa oli tilaa vielä yhdelle porilaiselle kaikilla mausteilla.

Mitä minä sitten Intiassa? Innostuksen kipinä lähti jo lapsuudesta, ja se on kasvanut ja ottanut erilaisia muotoja, värejä, valoja tässä matkan varrella. Lopulta päädyin opiskelemaan hindiä laajana sivuaineena ja Etelä-Aasian opinnot siihen kylkeen uskontotiede pääaineenani. Nyt se innostus on hymy ikkunan ääressä, kun oikeasti olen täällä ja minareetti laulaa jossain lähistöllä ja ääni sekoittuu tuunattujen taksitööttien ääniin. Ne valvotut yöt ennen tätä, kun ei tajunnut että tästä tulee oikeasti totta. Misä mää oo? Ooks mää oikeesti tääl? Oks ny kulunu puol vuot siit ko ostettii ne lentoliput?

Ensimmäisenä aamuna heräsin seitsemältä siihen, kun lapset leikkivät pihalla hippaa auton takana. Lento väsytti sen verran, että kellään meistä ei ollut vaikeuksia nukkua IPERille saavuttua. Olimme sopineet yhdessä, että heräämme noin klo 9, ja lähdemme sitten hankkimaan perustarpeita keskustaan, kuten vaatteita, junalippuja ja rannekellon. Kaiken löysimme. Hitaat aamut ovat hyviä. Ehdin lukea lehden. Täällä on sunnuntaina juhlittu pääministerin voittoa. Sitä juhlittiin jo lauantaina, vaikka tuloksia ei ollut julkistettu. Graffitit ovat enimmäkseen olleet vaalimainoksia tai poliitikkojen haukkumisia, sen verran kuin ymmärrän.

Lähdimme kohti keskustaa. Victoria Memorial oli hätkähdyttävä. Maisema vaihtuu laidasta laitaan taksimatkalla Etelä-Kolkatasta keskustaa kohti. Välissä on slummeja, rakenteilla olevia loistotaloja, nähtävyyksiä, täysiä teitä, tien sivussa nukkuvia ihmisiä ja rikkaita kävelevän riksan kyydissä. Taksimatkat ovat olleet loistavia sightseeingeja. Tähän mennessä kaikki taksit ovat suostuneet käyttämään mittaria, vaikka hinta on joka kerta ollut yllätys. ”Not very much” pätee monen säädöksen toteuttamiseen ja pysyvyyteen. Fixed price on pudonnut pari kertaa 14000rs:sta 1400:aan, ja 12000rs:sta 750rs:aan.

Lämmin tuuli +42C säässä taksin ikkunasta tuntuu ihanalta. Kaikki tuntuu toimivan symbioottisessa kaaoksessa, mutta silti täällä on jotain syvältä koskettavaa rauhaa. Syvältä koskettavia ovat olleet monet muutkin asiat kuin näkymän vaihtuvuus taksin ikkunasta. Tuntuu, että pikku hiljaa (”thola thola”) Intia nostaa aistien volume-nappuloita kohti 110%:a, ainakin mun mielestä.

Etsimme tiemme Kolkata Tourist Bureau:hun. Ryhmämme olisi voinut odottaa paikan olevan isompi. Se oli suurinpiirtein yhtä iso, inan pienempi kuin Café Portaali keskustakampuksella. Se oli pieni paikka täynnä ihmisiä ja ilman tätä paljon puhuttua ”EiCiitä”. Odotimme siellä noin 10.30- 12.30 saakka ja seuraavan puoli tuntia säädettiin lippujen kanssa. Intia vaatii kärsivällisyyttä. Tietokanta oli vanha.. Lopulta meillä oli kädessämme viidet liput, joissa päästään testaamaan luokkia Sleepersistä AC2:een. Säädön määrästä voin kertoa, että sinä aikana ehdittiin käsitellä 33 muuta vuoronumeroa. Siitä etsimään vettä, jota täällä kuluu sellainen neljä-viisi litraa per nenä päivässä. Aina pitää muistaa ottaa pieniä höliä kerrallaan, ettei tule ähky tai kipeäksi, vähän kuin täällä yleensäkin. Täällä sopiva määrä kaikessa on niin erilaista kuin meillä. Siinä kävellessämme etsimään katukauppiasta joka myy luotettavaa vettä, koimme ihmeellisen hiljaisen hetken. Kello 13 täällä vaihtuu liikenteen suunta, joten hetkeen Netaji Subhash Roadilla ei liikkunut auton autoa. Vain hiljaisuus, lämpö, värit ja tuoksut, sekä lintu huusivat olemassaoloaan.

Näimme päivän aikana St.John's Churchin, ja paikan muistomerkin, jonka tapahtuman vuoksi on nimetty mustat aukot. Black Hole insident nielaisi maata aika auvoisasti joskus Kolkatassa. Söimme hyvää ruokaa ilmastoidussa kellarissa. Hindin puhuminen on hämmentänyt ihmisiä, niin kuin ravintolahenkilökuntaa. En osaa vielä sanoa hindiksi ”I respect you so much I want to speak in the same language”, vastauksena kysymykseen ”Aap kyon hindii boltii hoon?” Sillä saa mukavaa small talkia aikaiseksi kyllä, ja kohtaa ihmisiä, hymyjä ja naurua, vitsejä. Oli se housukauppias, taksikuski, tarjoilija tai sari-myyjä joka kutsuu teelle ja opettaa sitomaan sarin. No, ehkä pojat oppivat pari sanaa, sen verran tulee viljeltyä. Intiassa kun ollaan. Tähän mennessä kaksi käyntiä läheisellä vesisedällä ja heidän perheellään hakemassa 6l vettä, hymy kiirii suupieliin molemmilla. Oikeesti, sydän sulaa.

Lähdimme kiertelemään bazaareille. Vaikka olisi kuinka valmistautunut ja käynyt mielessään läpi keskustelua kenkien tinkaamisesta, ein sanomisesta ja vänkäämisestä, jokin tässä suomalaisuudessa estää olemasta töykeä ja lähtemästä paikasta. Siinä vaiheessa sitten sovittelet viisiä eri kenkiä, kun omasi on laitettu jo pussiin, kunnes miettii että ei, kyllä mä nyt lähden. Matkalla jonnekin (kaikki täällä on vielä ”somewhere in Kolkata”, paitsi Matille) meidät pysäytti mies, joka kutsui meidät lopulta kauppaansa, tarjosi teetä, juteltiin teologisia ja elämänviisaita, ja hän myi meille vaateasioita.

Rankan kymmeneltä alkaneen shoppailupäivän lopputuloksena oli väsymys, raukeus ja ilo siitä, että on paikka johon palata. Ehkä sama olo on, kun nämä viisi viikkoa alkavat olla ohitse, nyt emme osiltaan edes tiedosta, kuinka pitkä aika tämä onkaan. Ensin pitää vähän jättää sydäntään maailmalle, taitaa onnistua.

Maanantaina heräsimme ja teimme kierroksen IPERillä. Siitä lisää myöhemmin, myöhemmissä teksteissä, sillä IPERiä ei tiivistetä pieniin sanoihin.

Väsyilimme. Söimme läheisestä ravintolasta nuudeleita. Miettii sitäkin, että jos me käydään tossa lähikuppilassa joka toinen päivä ostamassa 350rs safkaa, niin se on niille aika kova juttu. Mielellään käydään.

”Jos pitää valita, mä hyppään mieluummin benjin kuin syön nuo kaikki neljä.” Ei mitään käryä, mitä chilejä noi oli, mutta polte kasvoi koko ajan.

Illalla käytiin Takshiinabarissa (Dakshinapan) shoppailemassa loput vaatekerrat. Käytiin Dolly Tea Housessa. Monsoon tea oli parasta mustaa teetä mitä olen juonut, eikä olla vielä edes Darjeelingissa. Ompelijat surraavat kovaa. Käveltiin jonkin verran, etsittiin ravintolaa ja otettiin tuk-tuk South City Mallille. Siinä oli tunnelmaa, ihan erilaista kuin taksissa. Sitten käytiin näköalaravintolassa, ja vedettiin vähän Thums Uppia, jota voisi kuvailla että laimea Soda Stream Cola. Kotiin tultaessa kadulla soi musiikki. Käytiin katsomassa paikallinen supermarket, josta varmaan tulee kerrottavaa myöhemmin, jos päädytään ostamaan niitä litsejä.

Tää on niin aitoo, tää kaikki mitä tääl on, ja samaan aikaan aivan käsittämätöntä.

Tänään meidän piti opettaa IPERillä, mutta täällä on niin kuuma, etteivät edes paikalliset lapset tule kouluun. Miten käy opetuksen, jos lapset eivät ole paikalla? Stay tuned!