Sadepäivän ilo ja muita Nordqvistin teelaatuja

Kirjoittanut: Matti

(25.5-27.5)

Nyt sataa ja ilman lämpötila on laskenut merkittävästi. Se tosin ei vähennä erinäisten hikien määrää, sillä sateiden myötä myös ilmankosteus on noussut valtaviin prosenttimääriin, eikä +32 nyt vielä kovin viileä ole, vaikka välillä yöllä tuntuukin melkein peittoa tarvitsevansa. Muutenkin yöt ovat täällä aika hurjia, sänky on kova ja kuoppainen ja ainakin miespuolisten matkalaisten selät ovat varsin kipeät ja tyynyt haisevat kun hikoilee koko yön. Eli sinänsä illalla kun pääsee sänkyyn ei voida välttämättä puhua siitä miellyttävästä tunteesta päästä puhtaiden ja pehmeiden lakanoiden väliin, vaan pikemminkin välttämättömän levon saamisesta, jotta selviää ylipäätään hengissä. Kummallista kyllä aamulla kun herää on tuntee kuitenkin lähes joka aamu nukkuneensa kohtuullisesti.

Sunnuntai oli hyvin lähellä olla hyvinkin täydellinen päivä. Aamusta suuntasimme kirkkoon keskustaan ja siellä vastassa oli vanha ystävä, edellisellä matkalla tapaamani kanttori, joka on valtava Suomi-fani ja jonka sukujuuret ovat ilmeisesti Suomesta. Hän muisti minut ja sama proseduuri alkoi kuin viimeksi. iPodilta löytyi Maamme-laulu ja laukusta Kalevala lyhennettynä. Kovasti oli Johnny-kanttori innoisssaan kun palasin ja toin ystäviä mukana. Tästä tilanne eskaloitui nopeasti tilanteeseen, jossa Lauri ja Jasmin pääsivät lukemaan päivän tekstejä jumalanpalvelukseen. Itse jänistin kunniasta. Palveluksessa oli myös samaan aikaan joidenkin paikallisten häät, joita pääsimme todentamaan. Kyseessä ei tainnut olla keisarin morsiamen häät mutta häät kuitenkin. Melko jännittävä kirkkokokemus. Tuskin olisi Lauri tai Jasmin odottanut lukevansa päivän tekstejä intialaisessa jumalanpalveluksessa saati todistavansa intialaisen pariskunnan häitä. Virallisen osuuden jälkeen tarjoiltiin hyvin Intialaiseen tapaan teetä. Teetä muutenkin tarjotaan kaikkialla, kaupassa, kirkossa, kadulla, toimistossa, odotellessa ja aikaa vietettäessä. Kaikkialla tulee pieni kupillinen chaita eteen.

Kirkolta lähtiessä haukan silmäni ja norsunmuistini bongasivat katukyltin, jonka nimen olin lukenut Lonely Planet-oppaasta. Tällä kadulla pitäisi olla backbackers-matkan järjestäjä, joka järjestää retkiä Sundarbandsin suistoalueelle. Lähdimme siis kulkemaan katua ja löysimme kyseisen toimiston, joka oli myös jonkun koti. Jälleen eteen kiikutettiin chaita eli teetä ja alkoi esittely retkestä, johon haluaisimme. Nopeasti tulikin varattua retki, eli ensi viikonloppuna suuntaamme viidakkoon tarkastelemaan Bengalin tiikereiden ja muiden hirmupetojen päiväunia.

Suunnitelmana oli siirtyä paikalliselle kukkamarketille messun jälkeen ja kävellä Hooghly-joen rantaa pitkin alaspäin aina Eden-Gardens stadionille asti, josta voisimme ostaa minulle ja Laurille liput tiistaille Intian krikettiliigan playoff-peliin Kolkata Knight Riders eli tuttavallisemmin KKR vastaan Kings XI Punjab. Kukkamarketille päästyämme huomasimme kävelemme n. sentin paksuisessa mutaliejussa ympärillämme aivan vallaton määrä kukkia ja paikallisia asukkaita. Mutaliejussa rämpiminen ei ollut kaikkein mukavin kokemus ikinä kun kaikilla oli sandaalit jalassa, joten päätimme melkonopeasti lähteä siirtymään kohti stadionia, ensin kuitenkin poiketen ihailemassa Howrahin siltaa ja Hooghly joessa

kylpeviä paikallisia.

”Katu”, joka johti kohti stadionia osoittautui olevan enemmänkin paikallisten takapiha kuin katu, mutta hauska oli kävellä ja katsella slummissa asuvien paikallisten arkitoimia ja leikkejä. Laatuajan viettämiseen ei selvästikään tarvita pleikkaria, tietokonetta tai televisiota vaan siihen näyttäisi hyvinkin riittävän itsetehty skeittilaudan tapainen laite ja kasa kavereita. Riemu ja huuto oli taattua kun n. 6 paikallista istui laudan kyydissä viimeisten työntäessä lautaa hurjaan vauhtiin. Matkalla näimme myös pienen lapsen kakalla keskellä tietä, eikä se näyttänyt ketään häiritsevän. Ehkä vähän minua, mutta paikallisia ei. 

Olen tässä miettinyt, että kovan ripulin yllättäessä onko soveliaampaa kyykistyä kadulle vai päästää housuun. Tämä antoi vähän osviittaa siihen, että kadulle asioiden tekeminen on olisi kyseisessä tilanteessa se ratkaisu, mutta kyseessä oli kuitenkin pikkulapsi. Täytyy vain toivoa, ettei kyseistä tilannetta joudu itse ratkaisemaan.

Stadionia lähestyessä alkoi tulla vastaan kylttejä, jotka ohjasivat eri porteille. Kysyimmekin neuvoa lipunmyyntiin usealtakin vastaantulijalta ja kaikilla oli vähän erilainen ohje. Kierrettyämme yli puolet stadionista ja kysyttyämme tietä mm. vastaantulijoilta ja suljettujen stadionin porttien takana päivystäviltä (varmasti merkittävä työ) vartijoilta tietä lippupisteeseen. Löysimme merkittävästi fanimyymälää muistuttavan pisteen ja innostus ehti jo nousta, että nyt. Väärä hälytys. Tässä pisteessä olevat vartijat ohjeistivat meidän kummallisilla sanoilla viereiselle pellolle, jonne emme olisi ilman viereistä intialaisporukkaa, joka ilmeisesti kysyi samaa, kyllä lähteneet. Noh, pellon keskeltähän paljastuikin sitten megagigalomaaninen jono, ja totesimme saapuneemme oikeaan paikkaan mutta liian myöhään: jonoa oli nimittäin sen verran ettei kovimmankaan karpaasin kestävyys olisi riittänyt siinä jonotuksessa. Vähän pettyneinä lähdimme takaisin Iperille ja päätimme katsastaa tilanteen uudelleen netistä maanaitana, josko lippuja löytyisi. Ylläriylläri, ei ollut maantaina tarjolla, enää muita kuin liian kalliita lippuja ja peli jää nyt välistä.

Uusi viikko on alkanut samalla tavalla kuin ensimmäinen viikko loppui. Lapset ovat villejä ja rehaavat ja meidän hermoja koetellaan. Lauri sai mm. maanantain oppitunnilla sen verran kovan ”SIR!!” huudon korvaansa, että se kuulemma säteili kipua koko käsivarteen. Muutenkin luokkatilanteen desibelimäärät ylittävät roimasti kaikki konserttienkin hyväksyttävät rajat Suomessa. Pienempien ryhmästä löytyy mm. Viidakon Ykäksi nimeämämme lapsi, joka mellastaa ja tuhoaa varmasti kaiken, jos ei ole mielekästä tekemistä. Pienemmiltä (4-8 vuotiaita) voi vielä ymmärtääkin riehumisen ja keskittymisen puutteen mutta tämän vanhemman ryhmän kanssa ei ole yhtään parempi. Esimerkiksi tiistaisella oppitunnilla nämä tasmaniantuholaisen jälkeläiset onnistuivat hajottamaan hienon lentokoneen pienoismallin hakkaamalla sitä maahan ja ksylofonin heittelemällä sitä holtittomasti.

Elämä kuitenkin rullailee mukavasti ja arkipäivät toistavat hyvin pitkälti samaa kaavaa. Minareetti soi tietyin väliajoin tuossa vierellä, (tällä hetkellä siellä hoilataan merkittävästi Halo-pelien tunnarilta kuulostavaa sävelmää) me heräämme ysin jäljestä, suuntaamme yhdeksitoista töihin. Töistä päästyämme lepuutamme hetken kipeitä aivojamme ja saatamme käydä netissä ja sitten suuntaamme etsimään ruokaa. Syötyämme palaamme hengailemaan x-ajaksi tv-huoneeseen ja sitten suuntaamme nukkumaan. Välillä tosin poikkeamme South City Malliin ja kaksi kertaa on jopa repäisty ja lähdetty taksilla viettämään iltaa tai ostostelemaan aivan muualle.

Ruokailu onkin arkipäivien suurin ilo. Täällähän monissakaan paikoissa ei voi tietää tilatessaan varmasti

A) mitä tilaa, B) onko sitä tarjolla. Myöskään minkäänlainen päättely ei tunnu auttavan. Tämä todettiin lähellä sijaitsevassa bengalilaisessa ravintolassa, jossa Lauri tilasi ensimmäisellä kerralla Dhokar Dalna nimistä ruokaa, josta pidimme. Toisen kerran kun menimme kyseiseen paikkaan päätti Lauri tilata Chanar Dalnaa, jonka ainakin nimen perusteella luulisi sisältävän edes jotain samaa. No ilmoitusluontoinen asia: niissä ei ollut mitään samaa, että sillä lailla. Myöskään Sim Sorsea tai Lau Ghantoa emme ole vielä onnistuneet saamaan vaikka olemme niitä molemmilla kerroilla yrittäneet tilata. Ruokailu päättyy myös aina siihen, että saamme laskun mukana pienen lautasellisen papanoita, joilla saa suut makiaks ruokailun päätteksi. Kiva syödä jos jonkinmoisia papanoita, joista ei mitään tiedä.

Myös ravintoloiden palvelukulttuuri on merkittävän mielenkiintoinen. Melko usein meitä seisoo tuijottamassa vähintään kaksi, parhaimmillaan kuusikin tarjoilijaa, jotka ovat välittömästi valmiita auttamaan, tavitsimme apua eli emme. Tiistai-iltana tämä palvelu siityikin aivan uusiin sfääreihin kun kävimme ravintolassa vähän kauempana. Tässä ravintolassa olisi luultavasti voinut istua alas suu auki ja tarjoilijat olisivat tarjoillee ruoan suuhun asti, jos olisi tarvinnut. Myös vessaan mennessä tarjoilija saattoi lähes pöntölle asti. Useissa hetkissä se on hyvinkin kiusallista, mutta toisaalta siihen kai pitää vain tottua.

Jonkinmoisia tötöilyjä ja epäonnistumisiakin on nähty tässä puolessatoista viikossa. Esimerkiksi Jasmin poltti eräs aamu paahtoleivät paahtimeen niin, että Hassu-Setä syöksyi supersankarin tavoin alakerrasta paikalle kun luuli täällä ylhäällä palavan kun ikkunasta leijui ulos paksu savu. Noh, ei hätää. Jasmin myös sai sunnunaina kirkkoon mennessä krikettipallosta pohkeeseen, josta tulikin muhkea mustelma (onneksi tässäkään ei pahemmin käynyt). Vesipullojen kadottaminen tai korkkien maahan tipputtaminen, jolloin niitä ei voi enää käyttää ja täytyy ostaa uusi pullo välttääksemme ribuleton soinnin. Lauri taasen on erikoistunut tilaamaan kehnoimmat ruoat. Tämä tosin ei ole Laurin vika, kuten yltäkin tulee ilmi on on ruoan tilaus aina melkomoista arpaa.

Kummallisia ja ihmeteltäviäkin asioita riittää.

• Intialaiset kallistelevat päätään vähän miten sattuu, ja näin länsimaisena ei voi tietää mitä tämä pään
  keikuttelu tarkoittaa. Ilmeisesti se voi tarkoittaa: Ei, joo, ehkä, kyllä, voi olla, toki, vaikka, sopii, tai ”no possible, sir”.
  
• Täkäläiset rakastavat myös lyhenteitä. Kaikki nimet, joihin kuuluu kaksi tai enemmän sanoja lyhennetään. Erityisesti lehtiä lukiessa tämä tulee ongelmaksi. Vai miltä kuulostaa otsikko: ”TMC murder FIR against DEV uncle”.
• Liikennesääntöjen totaalinen puuttuminen: jokaisella taksikuskilla on vähän oma tyyli selvitä hengissä.
• Ihmiset asuvat mieluummin slummeissa ja omistavat älypuhelimen, kuin toisinpäin. Ylipäänsä statuksen ylläpitäminen vaikuttaa olevan se elämän ykkösjuttu täkäläisille

Maailmaa etenee siis täällä ihan mukavilla raiteilla ja aikamme Iperillä onkin ihan lähitunteina puolessa välissä. Nopeastihan tämä aika täällä etenee kun päivät ovat kuitenkin kohtuullisen täynnä ohjelmaa. Usein jossain vaiheessa iltaa vain huomaa, että kappas kello onkin jo puoli 11 eli kohtahan voi mennä nukkumaan.