Lähdössä Intiaan? Ohjeita matkaajalle.

Seuraavat neuvot on todettu paikkansa pitäviksi ainakin neljässä Intian osavaltiossa (Länsi-Bengali, Uttar Pradesh, Rajastan & Delhi)

         Intia matkakohteena

• Tarkkaile Intian sääoloja etukäteen ja mieti reissun ajankohtaa myös niiden perusteella. Monsuunin aikana kastuu varmasti ja kaikkialla tulvii, talvijaksolla on mielyttävät säät, mutta paljon turisteja. Loppukeväästä monsuuniin asti pääsee nauttimaan kohteista ilman älytöntä turistilaumaa, mutta lämpötilat alkaa olla jo hermoja raastavan kuumia, niin ettei ulkona enää yksinkertaisesti jaksa, eikä halua olla, oli siellä mitä nähtävyyksiä tahansa.
• Älä lankea yleishypen ansaan: Intiassa on oikeasti varsin turvallista. Pahimmat turvattomuudet tulee liikenteestä (joko auton kyydissä tai kävelijänä) tai huonosta hygieniasta. Taskuvarkaudet, ryöstöt jne. on turisteille oikeasti äärettömän harvinaisia, joten älä pilaa Intian matkaasi ylivarovaisuudella. Perus 'common sense' riittää. Naiset voivat kokea olonsa Intiassa hieman turvattomammaksi, mutta heillekin pelkkä kirkas järki ja yleinen perusvarovaisuus riittävät jo takaamaan turvallisen reissun.
• Englannilla pärjää Intiassa hyvin. Älä kuitenkaan yritä puhua liian monimutkaista tai hienostunutta englantia, vaan käytä yksinkertaisia lauseita ja puhu ja riittävän selkeästi ja hitaasti.
• Intia koostuu lukuisista eri osavaltioista, joissa on omat paikallishallintonsa. Tavat, hinnat, kielet, kulttuuriset seikat, käytänteet ja lait (esim. alkoholi-ikäraja) voivat vaihdella osavaltiosta toiseen.
  
  

         Matkustuksen käytännönjärjestlyitä

• Delhiä tai Goa:a pidemmälle ei kannata ostaa ”pakettilentoja”. Halvemmalla pääsee jos ottaa huokean lennon sisään Intiaan ja ottaa sitten erillisen sisäisen lennon.
• Erityisesti, jos matkaat kovien lämpötilojen aikaan, älä turhaan pakkaa runsasta määrää vaatteita mukaan, vaan osta suosiolla paikalliset intialaiset vaatteet. Ne on tehty paljon länsimaisia vaatteita kevyemmästä ja miellyttävämmästä kankaasta ja helpottavat kuumassa olemista merkittävästi. Ylivoimaisesti parhaana kenkävaihtoehtona taas toimii sandaalit.
• Tiettyjä naisten hygieniatuotteita on Intiassa vaikea löytää. Helpompaa vaan ottaa Suomesta mukaan omat.
• Jos matkustat Intiassa junalla, osta liput joko halvempaan Sleeper -vaunuun, tai jos haluat mukavuuksia, niin suoraan AC2 vaunuun. AC3 -vaunu on melko turha välimuoto.
  
  
  Toiminta paikallisten kanssa

• Kun matkaan taksissa tai riksalla, sovi matkan hinta aina etukäteen, joko niin että sovit matkasta jokin könttähinnan tai vaadit kuskia kulkemaan mittarilla. Näistä matkaseurueemme suosittelee vahvasti jälkimmäistä.
• Taksikuskit eivät osaa perille osoitteilla. He eivät useinkaan tiedä kuin ehkä vain isoimpien teiden nimet, eivätkä pakosti osaa lukea. Älä siis tuhlaa hermojasi osotteiden selittämiseen, vaan katso etukäteen jokin iso maamerkki tai nähtävyys kohteen läheltä ja pyydä taksi viemään sinne.
• Lapsikerjäläisten takana on usein järjestäytynyttä rikollisuutta. Älä ikinä anna rahaa tai kokonaisia tuotteita lapsille, olivatpa ne kuinka säälittäviä tahansa. Yksittäistapauksissa (aikuisia) kerjäläisiä voi auttaa, mutta silloinkin on katsottava tarkkaan kenelle antaa. Älä missään nimessä anna kenellekään mitään siksi, että hän pyytää sitä itsepintaisesti, eikä suostu muuten lähtemään pois. Häädä häiritsevät kerjäläiset muualle itsevarmoilla ja päättäväisillä komennoilla & käsieleillä.
• Intialainen kulttuuri on hyvin suora. Ihmiset sanoo toisilleen asiat päin näköä liikaa kaunistelematta. Voit siis huoletta tehdä saman ja jättää suomalaiset kiertoilmaukset suosiolla kotimaahan.

         Syömisestä ja juomisesta

• Kuulostaa itsestäänselvyydeltä mutta: JUO VETTÄ. Erityisesti kuumalla. Koko ajan vesipullo kourassa! Ei maksa juuri mitään ja pitää elossa.
• Vettä ostaessasi tarkista aina, että korkin sinetti on ehjä ja että vesi näyttää puhtaalta. Rutista vesipullot kasaan aina käytön jälkeen.

• Ruokailu Intian vähemmän turistoituneilla alueilla on monesti täysin yhteinen toimitus, jossa ruoka tilataan koko pöytäseurueelle. Silloin ei niinkään tunneta ”mun ruokia” ja ”sun ruokia” vaan safka tilataan kaikille yhteiseksi ja jaetaan kunkin ruokailijan kesken.
• Ravintoloissa työntekijät eivät useinkaan tule kysymään asiakkailta oma-aloitteisesti mitään. Sen sijaan tarjoilijat seisoskelevat aina jossain lähistöllä ja heidät voi viitata luokseen aina tarvittaessa. Toisin kuin länsimaissa, tarjoilijoiden ”juoksuttaminen” tällä tavalla ei ole Intiassa epäkohteliasta, vaan täysin normaalia ravintolakulttuuria.
• Annoskoot voivat vaihdella paljon. Joskus yksi kaksi riisiä riittää kolmelle, joskus tarvitaan neljä. Tarjoilijoilta voi usein kysyä, mikä on hyvä määrä. Huomioitavaa on, että paikalliset syövät suomalaisittain katsottuna älyttömän kasan riisiä ja verrattain vähän kastiketta ja annoskoot on monesti suhteutettu siihen.
• Normaali tarjoilukoko oluelle on Intiassa 650ml ja olut on usein jopa 8% vahvuista. ”Kaksi olutta kiitos” tarkoittaa siis suomalaisittain ~sixpäkin kokoista alkoholilastia. Annoskoot limoonaadeille on joko 600ml tai 200ml. Välimuotoja ei ole.
• Alkoholi on Intiassa erittäin suuri tabu. Älä turhaan etsi terasseja. Äläkä juo millään yleisellä, näkyvällä paikalla. Turistien suosimissa paikoissa tähän sääntöön voi olla poikkeuksia.
• Intialainen ja kiinalainen ruoka tulevat aina ilman riisiä / naania. Nämä tulee siis tilata erikseen.
• Erityisesti ensimmäiset päivät kannattaa syödä turvallista ruokaa ja antaa vatsan hiljalleen tottua bakteerikantaan. Ainakin jonkintasoista ribulettoa on kuitenkin Intiassa varsin vaikea välttää. Pakatkaa siis suomesta mukaan parit Imodiumit, jotta saa tarvittaessa 'tulpan' paikoilleen.
• Erityisesti paikallisten suosimissa ruokapaikoissa, ruoka syödään usein paljain käsin. Turisteille saatetaan tuoda silti haarukka ja lusikka. Jos kaikki muut painelevat ruokaa käsillä, syökää se itsekin käsin. Tämä siksi, että kun aterimia ei yleensä käytetä, ovat ne saattaneet lojua jossain likaisessa pöytälaatikossa iät ja ajat. Pestyt & desatut kädet on takuuvarmasti hygienisemmät.
• Pitkä matkakaan (esim. 2kk) ei vielä suojaa vatsataudilta. Olkaa tarkkoina hygienian kanssa. Erityisen paljon kiinnittäkää huomiota siihen, missä ruuantekovälineet ja kokkien kädet pestään.
  
  
  
  Kaupankäyntiin liittyviä asioita
• Vaihtorahaa on joskus vaikea saada ja tuntuu, että kaikilla on siitä jatkuva pula. Älä käytä turhaan 10, 50 ja 20 rupian seteleitä, vaan säästä niitä kiusallisten tilanteiden nopeuttamiseksi. Huomaa, että moni kauppias kysyy pienempiä seteleitä silloinkin, kun heillä olisi varaa maksaa takaisin myös isommasta.
• Intiassa on vapaiden basaarien lisäksi myös joitain ”Government official” -kauppoja. Näissä on yleensä aina pysyvät, vapaita basaareita hieman korkeamman hinnat, mutta tuotteet ovat myös takuuvarmasti laadukkaampia. Jos asuinpaikkasi lähistöllä on jokin tällainen hallituksen virallinen kauppa tai kauppakeskittymä, suosittelemme käyttämään sitä vapaiden basaarien sijasta.
• Basaarit ovat Suomalaisille kuluttajille erittäin vieras konsepti. Seuraavat vinkit auttavat toimimaan tässä ympäristössä:
  
  1) Tavaroilla ei ole olemassa mitään ylempää, virallista hintaa, vaan tavara on juuri tasan sen arvoinen kuin mitä ostaja on siitä valmis maksamaan. Et voi ajatella: ”Sainpas nyt tämän 500 rupian arvoisen tavaran halvalla kun maksoin siitä vaan 300 rupiaa” Jos maksoit tuotteesta 300 rupiaa, on se tuote silloin tasan 300 rupian arvoinen.
  
  2) Älä murehdi, jos näet tasan samanlaisen esineen, kuin minkä itse ostit jossain toisessa kojussa paljon halvemmalla. Olet kuitenkin jo maksanut tuotteesta itsellesi mieluisen hinnan. Aina jostain olisi saanut halvemmalla. Jos alkaa etsiä halvinta diiliä voi helposti jäädä ilman tavaroita.
  
  
  3) Jos haluat ostaa basaareilta jotakin esim. vaikka nahkavyön, hiero kauppaa mistä tahansa vyöstä jonkun kauppiaan kanssa jo ennen, kuin löydät sen itsellesi mieluisen. Näin sinulla on käsitys siitä, kuinka alas tuotteen hintaa kannattaa yrittää tinkiä ennen sen ostamista.
  
  
  4) Kauppiaat on kaupankäynnin ammattilaisia ja ne huijaa ja kusettaa tasan tarkkaan kokoajan. Lähtökohtaisesti älä usko mitään mitä myyjä sulle sanoo.
  
  
  5) Tinkimisen varaa on basaarituotteissa hirvittävät määrät. On täysin mahdollista, että normaalilta myyntihinnaltaan noin 200-300 rupian kengistä pyydetään turisteilta alkuun 1500 rupiaa. Tässä kohtaa pitää vaan pitää pää kylmänä, nähdä tavaran todellinen laatu ja sanoa jämäkästi, että kengät eivät ole yli 300 rupian arvoiset. Jokainen kauppias pyytää tuotteista alkuun lähes täysin varmana noin 2-3 kertaista hintaa. Ota suorilta ainakin puolet pois ja sit vasta tinkimään.
  
  6) Ostajalta kysytään usein ”final price” eli korkeinta hintaa, jonka on valmis jostakin tuotteesta maksamaan. Mieti jo etukäteen, mikä tämä hinta voisi olla ja kun kauppias sitä kysyy, ilmoita hieman todellista pienempi summa. Näin sinulle jää vielä viimehetken tinkimisvara.
  
  
  7) Moni myyjä yrittää myydä tuotteitaan lauseella ”Fixed Price” tai ”Government store/government price”. Jos kauppa ei ole sisätiloissa ja jos siellä ei ole selvää kylttiä-tai vast. muuta ilmoitusta kertomassa siitä, että kyseessä todella on valtion valvoma kauppa, puhuu kauppias luultavasti paskaa ja tuotteet on tingittävissä ihan yhtä hyvin kuin muutkin. Ole tarkkana, kyseessä on ovela myyntikikka.
  
  8) Älä missään nimessä osta tuotetta ”kohteliaisuussyistä”. Kauppiaat tekevät kyllä kaikkensa, että saavat sut ostamaan, mutta huonoihin kauppoihin ne ei suostu, eivätkä todellakaan myy mitään tappiolla. Älä anna kauppiaiden myyntiretoriikan purra sinuun. Maksat tasan sen minkä itse näet hyväksi, kauppiaan sanoista viis.
  
  9) Jos et saa haluttua esinettä haluamaasi hintaan tai mukavalta kauppiaalta, älä tyydy kohtalaiseen kauppaan vaan jätä jutut ostamatta ja kävele suoraan seuraavalle myyjälle. Basaarialueet on yleensä jakautuneet ”osastottain” ja esimerkiksi ”kenkäosastolla” samanlaisia tuotteita myy peräjälkeen yleensä kymmenestä viiteenkymmeneen kauppista. Joltain varmasti löytyy myynnistä ihan samat setit, mutta mahdollisesti vaan paremmalla hinnalla.
  
  
  Yleisiä ohjeita
• Kaikista kaupoista tai kioskeista löytyvistä tuotteista löytyy jostain pakettiin merkitty MRP (Maximum retail price) merkintä. Lähtökohtaisesti mikään kauppa tai liike ei saa myydä tuotteita tätä suuremmalla hinnalla.

• Pitäkää kaupungilla liikkuessa mukana aina käsidesiä ja vessapaperia. Käsienpesumahdollisuudet voivat olla joskus hyvin rajalliset ja on myös varsin ongelmallista, kun (ei siis jos) kovan hädän sattuessa löytää ainoastaan paperittomia vessoja.
• Vessoja (erityisesti naistenvessoja!) voi olla vaikea löytää silloin kun niitä tarvitsee, joten kannattaa käydä aina jo ennakkoon, hyvän tyhjennyspaikan osuessa kohdalle.
• Moni käteisautomaatti Intiassa antaa 1000 rupian seteleitä, joka on ihan naurettavan isokokoista valuuttaa normaalikäyttöön. Kuitenkin ainakin ICICI pankki ja jotkut Axis-pankin automaatit antaa viisisatasia, joten nostakaa käteisenne niistä.
• Intiassa on käytössä vasemman puoleinen liikenne. Olkaa tarkkoja liikenteen kanssa. Autot saattavat tulla yllättävistä suunnista.
• Älä turhaan yritä etsiä Intiassa suojateitä tai odottaa vihreitä valoja ennen kuin ylität tien. Autotie kannattaa ylittää tasan silloin kun sieltä ei tule paljon autoja. Jos tällaista hetkeä ei tule, lähde vaan päättäväisesti yli ja näytä autoille, että älkää ajako mun päältä. Etene rauhallisesti ja ennakoitavasti, niin kulkuneuvot osaa kyllä ohittaa sut. Hätiköinti tässä tilanteessa on vaarallista.
• Intiassa asiat on usein ”not very much” ja tuntuu, ettei mitään niin tiukkaa ohjetta tai määräystä olekaan, etteikö sitä voisi Intiassa yrittää kiertää tai siitä neuvotella. Moniin lakeihin pätee myös ”valkoisen ihmisen etu”. Esimerkkinä tästä alkoholi. Ikäraja alkoholille on Delhissä 24v, mutta ei tällaisia asioita valkoisilta kysytä.

• Mitä ikinä teetkään, tee se itsevarmasti. Tämä on kaikista ohjeista tärkein ja pätee kaikkeen aina kadun ylittämisestä temppelissä käymiseen asti. Paikalliset huomaa pienimmänkin turistillisen epävarmuuden kymmenien metrien päähän. Ilman riittävää päättäväisyyttä saattaa esim. saada kerjäläisen peräänsä useiksi minuuteiksi, jäädä ikuisuudeksi odottamaan turhaan, turvallista hetkeä ylittää autotie tai huomata ostaneensa jonkin tuotteen moninkertaisella ylihinnalla.

Hieman aiemmin

Kirjoittanut: Jasmin

(16.-20.6.)

Pre-script: Kirjoittaessani tätä Intia on 6000km päässä, ja istun kotisohvalla mustikkakeittoa juoden. Kesämenot ovat hellittäneet. Tämän kirjoituksen tapahtumat sijoittuvat siihen viikkoon, kun Lauri ja Matti olivat vielä Varanasissa, ja suuntasivat kohti Agraa ja Jaipuria. Erkanin matkaseurastani, ja lähdin seikkailemaan kohti Delhiä, ja juhannusaattona kohti koti-Suomea.

Varanasista lähdin Delhiin maanantaina illalla. Matti saattoi minut juna-asemalle, kiitos siitä!

Kolkatassa reissumme oli erilainen kuin tien päällä, ja nyt reissu olisi kolmannenlainen. Toisaalta koko Intia oli aivan uudenlaista, ja uudenlaista oli myös olla näin kaukana kotoa näin pitkään. Nyt viimeiset kolme päivää Delhissä olisin ilman kanssamatkustavaa seuraa. Tämä ei tarkoittaisi silti sitä, että yksinäistä hetkeä tulisi. Aloitetaan jo siitä, että samassa junavaunussa junan lähtiessä oli koko muslimiperhe. Kahdeksan ihmistä + minä yläsängyn nurkassa. Olimme ahtautuneet Shiv Ganga Expressin pieneen AC2-loosiin. Klo 19 junan lähtiessä suurin osa heistä polvistui ja kumartui rukoilemaan. Sopu sijaa antaa, ja yritin antaa tilaa parhaani mukaan seinää vasten liittautuneena hetkestä nauttien perheen Uruba-tyttären kanssa jutellen. Kanssamatkustajat saivat myös nauttia siitä aromista, mikä nousi kengänpohjastani, kun olin onnistunut matkamuistoksi sen ruokamyrkytyksen lisäksi saamaan kerroksen lehmän-sitä-itseään välillä hotelli-asema. Minulle vinkattiin junassa olevasta suihkusta, ja ongelma ratkesi.

Junamatkailijoille tiedoksi, että junaluokat eivät ole standardisoituja. Tässä junassa AC2-vaunussa oli kattotuuletin ja edelliseen verrattuna huomattavasti pienempi AC, sekin vain käytävällä, ja peti oli paksuudessaan ja mukavuudessaan ensimmäisen junan Sleeperin luokkaa. Perhe alkoi kaivella eväitä ja vesipulloja laukustaan, ja selvisi yllätykseksi myös että firman puolesta ei tulisi vesipulloja toisin kuin edellisessä eri firman junassa Varanasiin.Vastaus siihen, tulisiko joku kiertämään, oli “maybe, if there is any left when they reach this wagon. But it is going to cost you.” Lippu oli kalliimpi kuin edellisen junan AC2, joten hämmennyin. Omat eväät kannattaa varata aina mukaan, ja vaikka Varanasi olisi kuinka kaaoottinen, etsiä se vesimyyjä. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja juuri ennen kuin olin menossa nukkumaan, sadalla rupialla vatsaturvallisen MeelsOnWheelsin ja vesipullon joltain kiertokauppiaalta.

Juna ei ollut piiruakaan myöhässä lähtiessään eikä saapuessaan, ja sitä päiviteltiin käytävillä useaan otteeseen aamulla. Juna-asemalla minua oli vastassa ystäväni Abhijit, joka yllätykseksi tuli hakemaan minut omalla autollaan. Olin jo ottanut selvää takseista ja ties mistä, mutta koko kolme päivää menivät hänen kyydissään, aina lentokentälle saakka perjantaina aamuyöllä. Kiitos. Abhijitin kanssa olen jutellut viimeisen vuoden, sillä eräs ystäväinen yliopistolla, Hilja, tuntee hänet ja oli kysynyt haluaisiko hän toimia Delhissä oppaanani. Sittemmin ystävystyimme.

Ensimmäinen päivä meni vähän puurossa. En oikeastaan muista paljoa, koska olo oli niin heikko. Sain tsempattua junamatkan, syötyä ostarilla Aloo Tikka Masala McDo-hampurilaisen ja maisteltua jotain Haldirams'n ruokia. Tsemppi kesti vielä Edge of Tomorrow-leffankin ajan, mutta leffan jälkeen Abhijit soitti äidilleen, kun minulla ei pysynyt mikään sisällä vieläkään. Äiti sanoi, että joo, menkääpäs meidän lääkärille. Siispä suuntaisimme lääkärille, joka piti vastaanottoa kotonaan. Oli hyötyä opiskella hyvin “Lääkärissä”-kappale hindin kirjasta. Neljää eri pilleriä ja yhtä mintunmakuista litkua sieltä tuli, ja sanat: “With these you will feel better by tomorrow morning already.” Jo tuon kuuleminen huojensi oloa huomattavasti. Kun Intiaa vähän tuntee, niin varmaan vatsavaivat ovat ainakin ne, missä saa hyvää hoitoa. Diagnoosia unohdin kysyä, mutta ruokamyrkytys on aika todennäköinen. Ei vähään aikaan tee mieli lassia. Perhelääkäri, joka oli erikoistunut suolistosairauksiin, sanoi että maksusta ei tarvitse murehtia, olet suomalainen vieraamme. Kiitos.

Seuraavana päivänä olo oli parempi, ja aikani Delhissä kului siihen tyyliin kuin miten Abhijit viettää vapaa-aikaansa kavereidensa kanssa. Kävimme siis paljon ostareilla, joissa istuimme kahvilla ja etsimässä loppuja tuliaisiani. Kävimme myös leffassa katsomassa Edge of Tomorrow ja How to Train Your Dragon 2 (joka oli aivan ihana!). Olisin toivonut pääseväni enemmän kävelemään kadulla, ja kiertelemään jalkaisin jossakin, mutta kaupunki oli kovin iso, ja ulkona paahtava +45C ei houkuttanut pidemmän päälle. Huomasimme kuitenkin keskiviikkona Connaught's Placella kierrellessämme, että aika Kolkatassa ja hikinen huone Varanasissa olivat totuttaneet minut paremmin kuumuuteen kuin AC:iden alla elävän Abhijitin, heh. Connaught's Place on yksiä Delhin “keskustoista”. Ympyrän muotoiseen puistoon johtavat monet keskusta-alueen keskustiet, ja keskellä liehuu iso Intian lippu. Se oli isoin lippu, jonka olen nähnyt. Puistossa oli paljon oravia ja pariskuntia, molempia piilossa puiden varjossa.

Juttelimme pariskunnista ja seurustelusta päivien aikana pariin otteeseen. Intiassa seurustelu on hyvin paljon tabu, ja sen tiesinkin. Kuulin kuitenkin tarinoita elävästä elämästä, ja siitä kuinka eräilläkin kaveriporukassa oli ollut tyttö- tai poikaystävä monta vuotta, mutta siitä ei voinut kertoa, eikä kahdestaan ollut mahdollisuutta nähdä koskaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa henkilö asuu (kuulemma jossain muualla kuin Etelä-Delhissä) yksin omassa kämpässään, vuokraisäntä saattaa saada puhelun, että nyt siellä on sitten tyttöjä ja poikia sekaisin, ja poliisit tulevat paikalle. Yksi mahdollisuus purkaa tilanne on kuulemma hommautua oppisopimukseen samaan maahan, ja alkaa siellä elää kuin (eurooppalainen) seurusteleva pari. Eikä sekään tarkoita, että sen ihmisen kanssa saisi mennä naimisiin, mutta nykyään kuulemma mahdollisuus on suurempi. Tämä pisti ajattelemaan, paljon. Kuulemma Delhissä tilanne on silti helpompi kuin muualla, varsinkin jos asuu Etelä-Delhissä. Unohdin kysyä, miksi juuri Etelä-Delhissä on helpompaa.

Siinä Delhissä, mitä näin ja koin, oli erilainen tunnelma selvästi kuin Varanasissa tai Kolkatassa. Virallisempi, organisoidumpi. Turvatarkastuksia on jokaisen viraston ja kauppakeskuksen ovella, ja niihin sisältyy myös usein passintarkastus ja vartalontutkinta. Metallinpaljastimista ei täälläkään silti välitetä. Piippasin jokaiseen metallinpaljastimeen, eikä siihen reagoitu. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui usein silmälasikoteloni. Sehän on selvä pommi, ihan niin kuin Laurin läppäri Jaipurissa.

Hinnat olivat myös tuplasti kalliimmat ravintoloissa, vähän niin kuin pääkaupungeissa on tapana. Kävimme Connaught's Placen jälkeen syömässä Abhijitin ja hänen ystävänsä Vidhin kanssa Knight-nimisessä ravintolassa siinä ihan vieressä. Meidän lisäksemme siellä oli enimmäkseen bisnesmiehiä lounaalla katsomassa jalkapalloa. Sinne kannattaa mennä, jos haluaa halpaa olutta ja nähdä liekitettävän brownie-shizzlerin. Yllätyin aika paljon, kun brownie sytytetään liekkeihin edessä tirisevällä tulikuumalla rautalevyllä.

Vidhi oli parkkeerannut parkkialueelle ravintolaa vastapäätä. Mietin parkkipaikalle saapuessamme, että miten on mahdollista saada auto pois kaikkien autojen keskeltä. Parkkivahti kuitenkin alkoi työnnellä autoja pois tieltä, ja väylä ulos aukeni. Sen jälkeen autot työnnettiin takaisin. Parkkipaikkojen täyttäminen on tarkkaa puuhaa, kun Delhinkin liikenteeseen lasketaan joka päivä 1000 uutta autoa. Liikenne oli kuitenkin Delhissä paremmin organisoitu kuin Kolkatassa tai Varanasissa, mutta toisaalta Abhijit osasi valita paikallisena ne vähiten tukkoiset reitit, ja ostarit ovat usein isojen teiden lähellä.

Menimme Abhijitin kanssa keskiviikon lounaalta katsomaan nähtävyyttä, Humayu's Tombia, joka on Unescon maailmanperintökohde. Se oli hieno hautakammio, Delhin Taj Mahal. Kävimme siellä sisälläkin, ja matkaa teille oli sen verran paljon, ja kävijöitä kuumana päivänä sen verran vähän, että siellä oli hiljaista. 700 vuotta vanha hautakammio huokui rauhaa ja mahtipontisuutta. 

Delhissä matka oli myös selvästi vain lepäilyä, ja otin taas yhdet päikkärit ruokamyrkytyksestä toipumiseen. Illalla kävimme syömässä Bootlegger-nimisessä paikassa Abhijitin parhaan kaverin Artjitin kanssa. Suosittelisin siellä käymistä, ellei se olisi torstai-iltana tuhoutunut tulipalossa.

Vietin aikaa hotellihuoneessa Intiaa ihmetellen ja näkymiä ikkunasta tuijottaen, ja juttelin työntekijöiden kanssa. Aamiaisella oli hassu olo, sillä olin itse lomavaatteissa tukka sekaisin kahvia kaivaten, ja huomasin että sali on täynnä business-konferenssivieraita. Hotelli oli hulppea, ja ihan eri hinta-ja tasoluokkaa kuin aiemmat. Tunnelma oli virallisen kylmä, mutta sänky ja fasiliteetit Varanasin jälkeen ihan uskomattomat.

Torstaipäivä olisi viimeinen päiväni Intiassa, ja kävimme Abhijitin perheen tykönä pikavisiitillä. Siitä lähdimme hakemaan passia VFS-nimiseltä firmalta. Intiassa monet valtiot ovat keskittäneet viisumihakunsa VFS:lle, joka käsittelee hakemukset ja lähettää ne allekirjoitettaviksi suurlähetystöille. Tämä nopeuttaa asioiden käsittelyä huomattavasti Intian kokoisessa maassa. Suomen Intian suurlähetystö kuitenkin hoitaa hakemustensa käsittelyn vielä itse.

Hississä raikui iloinen nauru, kun kaksi tuntematonta miestä alkoi keskustella toisen miehen vaimon raskausmahasta ja perheenlisäyksestä, ja mies onnitteli perhettä. Abhijit haki passinsa ja pääsee Saksaan työharjoitteluun. Silmälasikotelo ei ollut tälläkään kertaa pommi, vaikka niin luultiin.

Kävimme Noidassa Spice World-ostarilla, ja ensimmäisen kerran tuskastuin asiakaspalvelun auliuteen. Kauppakeskuksessa ajattelin käyväni läpi meikkejä, ja sanoin yhdelle myyjälle, että haluan vain katsoa rauhassa. Sitten siinä on kolme myyjää neuvomassa, törkkimässä meikkipuikolla käteen ja sovittamassa jotain hiusklipsiä päähän. En yrittänyt käyttää enää sanoja, vaan käännyin kannoillani. Aamuisin hotellilla buffet aamiainen tarjoiltiin minulle pöytään, vaikka sanoin että ei tarvitse, haluan ottaa itse. Onneksi näin tapahtui vasta loppumatkasta, ja on siinä suomalaisessa rauhallisessakin asiakaspalvelussa ne puolensa joita sillä hetkellä ikävöi pienesti. Ikävöin myös How To Train Your Dragon 2:sta katsoessa leffaetikettiä, sillä ihmiset puhuivat puhelimessa, halusivat vaihtaa paikkaa maksamastaan kanssani, kyselivät kuulumisia kesken leffan ja viimeisen vartin kohdalla mies vieressäni keskusteli vaimonsa kanssa siitä mitä illalla haettaisiin kaupasta. Ei sitäkään voinut jättää sinne vartin päähän. Sama tapahtui aiemmassa leffassa. Hassua, että kamerat ovat kiellettyjä, mutta kännykät ovat sallittuja, sillä on niissäkin kamera, jota ei pelätä käyttää elokuvakohtausten taltioimiseen.

Torstaina illalla tapahtui jotain odottamatonta ja mahtavaa! Sain lainaan tietokonetta, ja pitkäaikaiselta kirjekaveriltani Anindyalta tuli viesti, että olenko muuten pian lähdössä. Sanoin, että olemme lepäämässä hotellilla ennen lentokentälle lähtöä, mutta ei tästä tule mitään. Kävimme nopean keskustelun siitä, missä hän asuu, missä voitaisiin syödä, ja ajoimme Noidaan, Delhiin kiinnikasvaneeseen kaupunkiin, jonkin ostarin punjabilaiseen ravintolaan, ja tapasin kirjekaverini! Illallinen oli elämää mullistava, kun ihminen sanojen, käsialojen ja kuvien takana istuu oikeasti vieressä, kuulet hänen äänensä ja olet vain hämmentynyt. Se oli elämää mullistava siinäkin suhteessa, että emme olleet tulleet jutelleeksi Anindyan jatko-opiskeluista, ja nyt saattaa olla että kaikkien Suomi-aiheisten keskustelujen ja illallisen pohjalta hän hakee opiskelemaan maisteria Suomeen. Hakemus lähti jo.

Delhissä oli hienoa saada matkustaa siten, että näkee kaupunkia kuten paikalliset. “Tuolla me pelattiin jalkapalloa”, “Tossa on mun saksanoppilaitos, meni koe muuten hyvin”, “Tällä tiellä on elefantteja, kato tossakin menee yksi!” “Käytiin kaksi viikkoa sitten siunaamassa mun auto temppelissä!” “Tää biisi soi meillä aina bileissä, kato meillä on siihen moovssitkin!” Olen onnellinen, että näiden viiden viikon aikana Intia näytti monia kasvojaan, ja tiedän, että monet jäivät näkemättä. Kello yhden aikaan hotellilla lojuttuamme Abhijit lähti saattamaan lentokentälle, ja ajoimme pitkin hiljaisia pimeitä teitä, kun talojen ylle kohotettujen teiden alla aukesivat Delhin valot. Kun lentokentän kiitoradat alkoivat näkyä, sydämen pohjasta nykäisi. Viisi viikkoa täällä olisi ohi.

Lentokentällä kolmelta yöllä istuin käytävällä Americano-kahvi kädessä, ja mietin että seuraava aamukahvi olisi varmasti pikimustaa halpispannupaahtoa, kun viereeni istui Nepaliin matkalla oleva intialainen tyttö. Hänellä oli käsilaukkuunsa unohtunut yksi hennapurtilo, jota ei saisi kuulemma ottaa lentokoneeseen. Juteltuamme, hän kysyi saisiko piirtää sillä käteeni hennan. Tottakai. Harvinaisesti hän ei pyytänyt rahaa, vaan juttelimme ihan vain, ihmiset ihmisille. Kahvia hän näytti tarvitsevan, joten kiitokseksi tarjosin kahvit lopuilla rupioilla, joita lompakon pohjalle jäi. Oli hyvä lähteä kotiin juuri tämän viiden viikon jälkeen. Kun kone lähti, henna alkoi pikkuhiljaa irrota ja voin myöntää, tippa oli linssissä. Pitäisi lähteä pois, että voisi tulla takaisin. Matkaan vielä sinne - ja takaisin. Toivottavasti hieman aiemmin kuin myöhemmin.

Sinne ja takaisin

Kirjoittanut: Lauri
(25.6 – 26.6)

Matkan viimeinen kohde oli Intian pääkaupunki Delhi. Saavuttiin perille tiistaina illalla noin yhdentoista aikaan ja mentiin suoraan nukkumaan. Hotelli oli siisti ja hyvän oloinen, mutta hinta-laatu -suhteeltaan merkittävästi aikaisempaa kahta heikompi.

Delhiin meillä oli varattuna ainoastaan kaksi kokonaista päivää, joten olimme suunnitelleet päiväohjelmat huolella jo etukäteen. Suunnittelun toteutimme junassa Lonely Planet opaskirjamme avulla – ratkaisu jota tulisimme pariin otteeseen Delhissä kiroamaan. Ensimmäinen kohteemme Delhissä oli kuuluisa lootustemppeli, joka on Bahai-uskonnon keskeisimpiä pyhiä rakennuksia. Matkaa temppelille emme taittaisi tuttuun tapaan riksalla vaan Delhin erinomaista metroverkostoa hyödyntäen. Paikalliset riksakuskit olisivat halunneet olla asiasta kuitenkin eri mieltä. Välittömästi hotellilta poistuttuamme alkoivat äärimmäisen itsepintaiset riksakuskit tyrkyttää meille omaa tuk-tukiaan, jokainen aina edellistä halvemmalla hinnalla. Tuntui siltä, että kuskit olivat melkoisen epätoivoisia, sillä ”ei kiitos” fraasin ymmärtäminen oli äärimmäisen vaikeaa. Yksikin kaveri ajoi meidän mukana melkein koko reilun kilometrin matkan metroasemalle niin, että ajoi aina n. 30 metriä meidän ohi, jotta pystyi aloittaa myyntipuheensa aina uudestaan. Ohi käveltyämme kaveri otti tuktukinsa ja ajoi taas vähän matkaa meidän eteen. Huoh. Ymmärtäkää nyt jo.

Metro oli Intiassa verrattain uusi ilmiö. Jaipurissa rakennettiin ensimmäistä linjaa, Kolkatassa sellainen oli juuri saatu valmiiksi. Delhissä rakenteilla oli kuitenkin jo seitsemäs metrolinja. Riksakuskeille metro tarkoittaa suuria vaikeuksia, sillä ne varastavat asiakkaita hirvittävällä tahdilla. Vaikka tuktukit ovatkin länsimaisittain ajateltuina varsin huokeita (Delhissä mittarilla 2km pääsi 25 rupialla, eli 30 euron sentillä), eivät ne pysty mitenkään kilpailemaan hinnassa metron kanssa, jossa matka kokonaan kaupungin toiselle puolelle yli 10 km päähän maksoi vain 30 rupiaa per henki. Moni tuktuk-kuski oli tämän jo tiedostanutkin ja tarjosi melko systemaattisesti aina kyytiä vain lähimmälle metroasemalle.

Hyvä esimerkki siitä, kuinka uusi ilmiö metro yhä vielä Delhissäkin oli, oli paikallinen metronkäyttökulttuuri. Intialaisilla oli nimittäin metrossa aina ihan hirvittävä ryysis käynnissä. Riippumatta siitä millä asemalla oltiin tai oliko metro tyhjä tai täysi, kaikkien piti syystä tai toisesta juosta ja tunkea sisään sekä ulos junasta samaan aikaan hirvittävän tappelun keskellä. Kaikista paras oli, kun vaihdettiin metroa yhden junan päättäriasemalla. Kuvittelisi, että viimeinen asema olisi ryysinkiin poikkeus, sillä kaikki junassaolijat tulevat välttämättäkin poistumaan ja kaikki laiturilla olijat pääsevät varmasti mukaan ilman, että tarvitsisi liikkua kiireellä, sillä metro viettäisi päättärillä jonkin aikaa. Rauhallisen poistumis-sisäänmeno -operaation sijasta pääsimme kuitenkin todistamaan ihan älytöntä sotaa. Metron tullessa päättärille kaikki laiturilla olleet ihmiset (joita oli siis koko laituri täynnä) alkoivat sulloutua vielä aivan täpötäyteen metroon. Samaan aikaan junassa päättärille tulleet yrittää epätoivoisesti löytää koloa, josta poistua laiturille. Jengi tönii toinen toisiaan, joku meinaa kaatua, jonkun laukku jää kiinni väentungokseen... Öh... Eiks tän vois tehdä jotenkin helpommin?

Tästä näystä inspiroituneena Matti kehitti Intiaan täydellisen metroonnousutekniikan:
1. Mene suoraan ovien eteen
2: Laita kädet nyrkkiin
3. Pyöritä molempia käsiäsi villisti täydessä kaaressa rynnien samalla eteenpäin kuin pillastunut härkä.
4. Profit. 

Ryysingistä huolimatta selvittiin ehjinä perille, lootustemppeliä lähinnä olevalle metroasemalle, josta Intialaisittain tutulla tavalla oli yllättävän vaikeaa löytää reittiä tai suuntaa yhtään minnekään. Tienviittoja tai muutakaan turistien elämää millään tavalla helpottavia asioita ei tässä maassa tunnu olevan edes suurimpien nähtävyyksien lähellä. Hetken kävelyn jälkeen onnistuimme löytämään tiemme sisään temppelialueelle. Huomasimme heti, miksi lootustemppeli on ansainnut asemansa yhtenä Delhin tunnetuimpana nähtävyytenä. Rakennus, sekä sitä ympäröivä puisto oli nimittäin erittäin hieno!

Temppeli oli tosiaan Bahai-uskonnon pyhä paikka. Bahai on uskontojen kentässä melko tuore ilmiö. Se on uskonto, joka tähtää globalisaatioon, kaiken yhtenäisyyteen, kaikkien auttamiseen ja laajaan kasvatus- ja opettamistyöhön. Bahai lähtee liikkeelle siitä ajatuksesta, että jokainen maailmanuskonto on loppujen lopuksi samanlainen: ne ovat ainoastaan syntyneet eri aikoina eri paikoissa. Bahai puolestaan on se, joka lopulta yhdistää kaikki, sillä se on yhden maailman uskonto. Tämän takia lootustemppelissä saa rukoilla kuka tahansa, minkä tahansa uskonnon edustaja, sillä Bahain mukaan kaikki rukoilu on saman jumalan tavoittelua ja siis samaa toimintaa.

Seuraava kohde Delhissä oli suurmoguli Humayun hauta, joka oli tullut tunnetuksi erityisesti siksi, että sitä on pidetty Taj Mahalin arkkitehtuurisena esikuvana. Tämä väite oli erittäin nopea todeta paikkaansa pitäväksi, sillä Taj ja Humay olivat hyvin pitkälti kuin kaksi marjaa. Taj Mahal oli vain merkittävästi isompi, hienompi ja valkoisempi versio edeltäjästään. On hauskaa miettiä, mitä Shah Jahan on miettinyt vieraillessaan Humayn haudalla 1600 -luvun alussa. ”Hmm, aika magee hauta. Voisinpa rakentaa samanlaisen, mutta IHAN SAIRAASTI ISOMMAN!!” Toisaalta eipä tarvitse kuin ajatella Egyptin pyramideja, jotta tajuaa mitä hallitsijoiden ja heidän seuraajiensa keskeinen kilpavarustelu voi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) saada aikaan.

Aivan Humayn haudan lähituntumassa sijaitsi myös Delhin yksi merkittävimmistä muslimikohteista Hazrat Nizam-ud-din Dargah. Vaikka sisälle itse pyhiinvaelluspaikkaan emme päässeetkään, sillä emme tunnustautuneet Allah-uskoviksi, oli kohteen ympäristö itsessään jo näkemisen arvoinen. Valkoisiin kaapuihin pukeutuneita parrakkaita pipopäitä vilisi rakennuksen ympärillä kuin hattivatteja muumeissa konsanaan. Älytön muslimihärdelli! Myyjät kaupittelevat sitä ja tätä ja jengi poukkoilee joka puolella. Homman keskellä oli meininki kuin ampiaispesässä. Huikea kokemus!

Lounaspaikkaa etsiessämme jouduimme nöyrtymään sen tosiasian edessä, ettei meidän Lonely Planet -opaskirjamme ollut Intian osalta niin hyvä tai tarkka kuin olisimme toivoneet, sillä kirjasta katsomaamme lounaspaikka koitui varsin hankalaksi löytää. Opaskirjaan merkitty Delhin kartta osoittautui varsin kehnoksi, sillä siihen merkityt nähtävyydet ja kohteet eivät tuntuneet olevan siellä mihin ne oli merkattu olevaksi. Lounaspaikkamme oli kuitenkin vain n. 200-300 metriä sivussa, eikä opaskirjamme johtanut meitä sen suurempiin rasitustiloihin... vielä.

Ruuan jälkeen kävimme tutustumassa myös useisiin Delhissä tapahtuviin kirjoihin itsensä läpi lyöneeseen Lodin puistoon. Lodin puistossa hetken aikaa pyörittyämme totesin, että kaikista maailman kuuluisista kuhertelupuistoista Lodi oli pahin minkä minä olen nähnyt. Ja ei siinä mitään. Hetken aikaa puistossa käveltyäni ymmärsin kyllä miksi. Mesta nimittäin oli kaunis ja jopa romanttinen. Ainoa selkeä miinus oli täysin yllättäen joesta maihin rantautunut ankka-armada. Pienessä paniikissa katseltiin Masan kanssa, että kohta nämä paholaisen siipiveikot tulee ja syö meidät! Sinne katosi ajatukset mukavista turvallisista päiväunista.

Lodigardens ja sen lähimaasto olivat kokonaisuudessaankin hyvin erilaista Intiaa, kuin mihin olimme tottuneet. Alueella oli paljon vihreää, siellä oli verrattain rauhallista, eikä joka puolella ollut ihmisiä. Voisi jopa sanoa, että tämä osa Delhiä oli erittäin länsimaista. Tämä näkyi oikeastaan myös arkkitehtuurissa ja muutenkin siinä miten kaikki toimii. En ollut odottanut yhtään tällaista pääkaupunkia. Olin odottanut suurta kaaottista paikkaa, en siistiä, rikasta ja rauhallista. 15 miljoonan asukkaan kylään kuitenkin mahtuu varmasti kaiken näköistä ja tämä oli mielikuva lähinnä vasta niiden alueiden perusteella, joissa olimme ehtineet käydä.

Jo matkan alussa oltiin päätetty, että Delhissä pidettäisi shoppailupäivä, joten illaksi suunnattiin kohti Delhin tavarataloja. Matka taittuisi jälleen metrolla, lähimmän metroaseman ollessa ihan lodigardensin vieressä. Näin siis Lonely Planetin mukaan. Jonkin aikaa harhailtuamme alkoi kuitenkin ärsytys kasvaa. Metroasemaa ei yksinkertaisesti ollut siellä missä sen piti olla. Kyseltiin ohikulkijoilta, mutta kukaan ei ollut kuullutkaan metrosta. Paljon myöhemmin, uskomattoman ketutuksen vallitessa metroasema löytyi lopulta n. 600 metriä sivuun siitä pisteestä, johon se oli opaskirjan karttaan merkitty. Nopealla matematiikalla saadaan seuraava lasku: Jos kohteen todellinen sijainti voi olla jossain 600m säteellä kartalla ilmoitetusta sijainnista on haravoitavaa noin 3.5 neliökilometriä. Tämä taas on niin suuri alue, että opaskirjan kartta muuttuu kohteiden sijoittelun kannalta täysin turhaksi. Kuinka uskomattoman vaikeeta on muka laittaa asiat kartalle oikeisiin paikkoihin? Selvästi erittäin vaikeeta. Ärsyttää vieläkin.

Kaikesta huolimatta päästiin kuin päästiinkin lopulta ostoskeskustelemaan. Ilmastoidut kauppakeskukset olivat food courtia myöten sitä samaa kamaa, kuin mihin tutustuimme jo Kolkatan South City Mallin kohdalla. Hintataso oli selvästi yleistä Intian tasoa korkeampi, mutta suomalaisittain katsottuna yhä verrattain huokea. Loppuilta kului kaupoilla. Takaisin hotellille päätettiin ottaa taksi, sillä matkaa olisi julkisilla matkattuna varmasti yli tunti. Taksia etsiessämme päästiin taas todistamaam peri-intialaista kummallista järjestelmää, jossa ensin hyvin englantia puhuva tyyppi tulee kauppaamaan meille taksia ja tietää jopa sen hotellin jossa asumme, mutta kun päätämme ottaa kyseisen taksin, ohjaa herra meidät jonkun täysin toisen kuskin luo, istuttaa meidät autoon ja toivottaa hyvää matkaa. Ja näin löydämme itsemme taksista, jonka kuski ei puhu sanaakaan englantia ja jolla ei ole harmainta aavistusta hotellimme sijainnista. Perille kuitenkin ollaan päästy aina lopulta. Niin myös tällä kertaa.

Viimeinen päivämme Intiassa oli myös alusta loppuun suunniteltu. Päivä sisältäisi Jama Masjidin moskeijan, Kashmirin portin, gandhimuseon ja lisää shoppaamista. Tuttuun tapaan kuljimme pidemmät matkat metrolla, tänään kuitenkin sillä muutoksella että otettaisi riksa metroasemalle/asemalta ja kuljettaisiin sillä se 'lyhyt matka'. Jama Masjidiin saatiin kuski viemään meidät halvalla, mutta kun päästiin kohteeseen ei tyyppi halunnut lähteä enää pois. Jotenkin kaveri oli saanut päähänsä ajatuksen, että me haluttais hänet matkaoppaaksi Delhin kaupunkiin. Monta kertaa sanottiin kiitos, monta kertaa alkoi riksamies opastuksen. Oltiin kuitenkin päätetty että mennään vain kahdestaan ilman oppaita. Ja päättäväisyys on tässä maassa erittäin tärkeä ominaisuus.

Moskeijan ovella odotti kuitenkin yllätys. Kaikkien mahdollisten tietolähteiden mukaan ilmaisen sisäänpääsyn nähtävyyden edessä istui setä myymässä lippuja. Mitään virallista lipunmyyntipistettä ei ollut, vaan ainoastaan muovipenkki ja kotikutoisen näköiset lappuset. Kuitenkaan keneltäkään muulta ei lippua vaadittu. Asiaa kysyessämme lippusetä sanoi, että ainoastaan turistit tarvitsevat liput, mutta intialaiset pääsevät ilmaiseksi. Homma oli niin räikeä kusetus, että se tuntui jopa hieman absurdilta. Kuitenkin kaikki läsnäolijat riksakuskeja myöten tuntuivat olevan siinä mukana. Ärsyttää tällainen. Mitäköhän olisi käynyt, jos olisimme vaan päättäväisesti kävelleet sisään? Emme kuitenkaan kokeilleet, koska emme jaksaneet mitään säätöä tai ongelmia. Kohde itsessään ei kuitenkaan ollut niin ihmeellinen, että sen takia jaksaisi taistella huijareita vastaan.

Läheisen basaarialueen kautta suunnattiin ensin kuuluisalle punaiselle linnoitukselle ja siitä kohti Kashmirin porttia, joka oli yksi vanhan Delhin tärkeimmistä sisäänkäynneistä. Tässä kohtaa yksinäisen planeetan heikkous iski taas kapuloita duettomme rattaisiin, eikä porttia tahtonut löytyä mistään. Nyt joku roti! Kuinka vaikeeta on laittaa se pieni pallura kartassa siihen paikkaan, jossa se kohde oikeasti on? Vielä enemmän harmitusta lisäsi, että Kashmirin portti osoittautui äärimmäisen heikohkoksi kanan-nähtävyydeksi. Tuhlasimme etsintäaikaa siis ei yhtään minkään tähden.

Gandhimuseo korvasi kuitenkin kaiken menetetyn ajan. Ilmaisen sisäänpääsyn (niin paljon Intiassa selvästi arvostetaan Gandhia, ettei kaverin muistolla haluta edes rahastaa) takaa löytyi niin valtava informaatiopaketti Gandhista, että sen huolelliseen läpikiertämiseen olisi kulunut varmasti koko päivä. Erittäin mielenkiintoinen hahmo on tuo Gandhi aikanansa ollut. Monenlaisten äärimmäisyyksien mies, jolla oli selkeä visio ja mieletön elämäntyö. Käveltiin miehen viimeiset 200 metriä sille kohdalle, jossa hänet jo yli 70 vuotiaana murhattiin. Jotenkin niin väärin, että väkivallattomuutta koko elämänsä saarnannut mies kuoli käsiaseen luoteihin.

Tuk-tukilla matka kävi museon jälkeen connaught placen lähelle, Intian brittihallinnon sykkivään sydämeen ja Delhin ydinkeskustaan. Nopeammin oltaisi varmaan päästy pyöräriksalla, sen verran verkkaisesti kuljetti lähes hajoamispisteessä oleva mopedi meitä eteenpäin. Perillä meitä odotti jälleen monipuolinen basaarihelvetti. Edellisen päivän siisti ja hiljainen Delhi oli ei tänään ollut enää lainkaan läsnä. Tämän päivän Delhi oli ollut sitä kiireisempää, köyhempää ja sekavampaa. Ja vaikka Connaught place hieno kaupunginosa olikin, oli sekin täynnä kaupustelijaa ja kerjäläistä, joista yksi oli rankimpia näkyjä koko matkallamme. Maassa makaavalla olennolla terveiltä ihmisiltä tuttuja ruumiinosia oli tasan pää ja vasen käsi. Kaikki muu oli tavalla tai toisella epämuodostunutta tai surkastunutta massaa. Teki melkoisen pahaa katsoa.

Basaareilla tuli fiilis, että meideän ainoa funktio paikallisille on olla käveleviä rahasampoja. Täällä ei kukaan sanonut meille mitään, ellei kaverilla ollut takaa-ajatusta siitä, että saisi lypsettyä meiltä käteistä. Jokseenkin rasittava fiilis. Olo on melkoisen esineellistetty, kun mua ei nähdä vertaisena ihmisenä vaan elävänä rahapylväänä. Basaarimarkettien kiertely koettiin sen verta raskaaksi puuhaksi, että oli pysähdyttävä välikaljalle. Pubin televisiosta tuli jatkuvalla syötöllä mainoksia jostain Intialaisesta yliopistosta. Kovin vakuuttavia ne mainokset eivät kuitenkaan olleet. Ne perustuivat siihen, että katsojille esitettiin vaikea kysymys, johon lopulta annettiin vastaus. Konsepti olisi toiminut muuten, mutta mainoksissa esitettyihin kysymyksiin tuli useamminkin kuin kerran vääriä vastauksia. Niissä esim. väittettiin, että punaista merta kutsutaan myös kuolleeksi mereksi ja että Viron rahayksikkönä toimii kruunu. En usko, että kyseinen yliopisto pärjää kansainvälisessä vertailussa kovinkaan hyvin.

Vielä hetken shoppailua ja paluu hotellille. Viimeinen illallinen syötiin hotellin omassa ravintolassa. Lento lähtisi seuraavana päivänä ns. pahuksen aikaisin, niin että herätys laitettiin puoli kolmeksi aamuyöllä. Delhin myötä myös koko Intian matkamme oli tullut päätökseensä. Olin tyytyväinen. Hyvän matkan tunnistaa siitä, että kotiin on mukava palata. Ja nyt oli. Kuuden viikon aikana oli ehtinyt tulla ikävä monenmoista suomalaista juttua, erityisesti sitä että Suomessa kaikki toimii. Lentokoneessea iski hyvä fiilis. Uskomaton reissu takana. Ja vielä olisi koko kesä edessä tuossa rakkaassa kotimaassa, jota arvostan jälleen kerran astetta enemmän. Tuli nähtyä ja opittua kaikenlaisia asioita, joita tulee prosessoitua pääkopassaan varmasti vielä pitkään. Jälleen sitä voi pieni ihminen mennä nukkumaan omaan kotisänkyyn monta kokemusta rikkaampana.

Aika mieletöntä.

Rakastan?

Kirjoittanut: Matti

(22-24.6)

Junalla liikuimme ensimmäistä kertaa istumavaunussa Agrasta Jaipuriin. Juna oli mukava ja ilmastoitu, junassa tarjottu ruoka ”meals on wheels” ei ollut mukava. Tuli nimittäin eteen sellaista koiran/kissan ruokaa ettei muusta väliä. Lisäksi avatessani voipaketin oli se sulanut ja sula voi tippui syliini lempipaitani päälle. Jes.

Asemalla vastassa oli nuori täkäläiseen tasoon erittäin hyvää englantia puhuva herrasmies Bablu. Bablu oli hotellille freelancerina toimiva tuk-tukkuski, joka oli nakitettu hakemaan meitä. Bablu olikin hauska tyyppi ja parin kilometrin matka hotellille sujui mukavasti. Bablu muisti vielä intialaiseen tyyliin mainita, että hän tarjoaa myös turistikierroksia ja häneen saa yhteyden hotellin respan kautta. Tämän hän teki intialaiseksi yllättävän vähän tungettelevasti ja agressiivisisesti.

Huoneemmehan olikin sitten valtava. Aivan mieletön lukaali. Tämä jälleen tulosta siitä, kun päätimme aikaisemmin hieman korottaa budjettiamme. Hyvä valinta. Viideltä herätyn varsin pitkän ja vaiherikkaan päivän jälkeen uni maittoikin loistavasti. Myös hotellin muut fasiliteetit olivat hyvässä kunnossa. Respassa varoiteltiin kaikenlaisista huijareista ja kehotettiin aina ensin kysymään respasta paljonko tuk-tukin pitäisi maksaa minnekin. Henikilökunta oli kohteliasta muttei tungettelevaa kuten yleensä ja yläkerrassa oli mukava kattoravintola, josta nautimmekin aamiaiset ja pari kertaa illallisenkin kivoilla näkymillä.

Olimme siis saapuneet Rajasthanin pääkaupunkiin Jaipuriin, ensimmäistä kertaa tällä reissulla
osavaltioon, jossa en viime reissulla käynyt. Olimme myös kaupungissa/osavaltiossa, jossa ihmiset puhuvat paremmin englantia, kuin hindiä. Tosin paikallinen rajastanin kieli on se mitä paikalliset oikeasti puhuvat. Mitä Jaipurissa sitten on ja mitä voisi tehdä? Jaipur on tunnettu ”pinkkinä kaupunkina”. Kun Englannin Kruununprinssi Edvard (myöhemmin Kuningas Edvard VII) saapui vuonna 1876 kaupunkiin, maalattiin koko vanhakaupunki pinkiksi. Tämä oli paikallisen maharajan kunnianosoitus Englannin kuninkaallisille. Lisäksi Jaipuria ympäröivillä kukkuloilla/vuorilla sijaitsee useampi komea moguliajan linnake, sekä useita temppeleitä. Kaupungissa siis riittäisi nähtävää seuraavaksi kolmeksi päiväksi.

Ensimmäisenä päätimme kävellä hotellilta Jaipurin central parkiin. Noh, ei ihan New Yorkin Central
Parkin tai Lontoon Hyde Parkin veroinen, mutta puisto kuinkin. Siellä oli puita ja nurmikkoa, ihan hyvä 8+. Tästä lounaan kautta tuk-tukilla apinatemppelille. Sinne olikin sitten yllättävän kova kipuaminen ja päivän kuumin aika oli kohtuullisen huono valinta. Kiivettyemme hirviö-mäkiserpenttiniä ylös ja hikoiltuamme jälleen sitä kuuluisaa ydinhikeä, päädyimme apinoiden ja jonkun gurun asuttamalle temppelille, jossa oli aivan järisyttävän ärsyttävä kanadalais äiti-tytär pari, joiden kuunteluun minä ärsyynnyin. Sellaista yleistä jenkki/pohjoisamerikka hapatusta. Temppelin ulkopuolella oli kuitenkin hauska seurata apinoita ja niiden villiä menoa. Ne vähän tappelivat ja mellastivat miten halusivat. Varastivatpahan myös jonkun turistin kengän, jonka ilmeisesti tuhosivat kohtuullisen totaalisesti naskalinterävillä hampaillaan ja klonkkumaisen vahvoilla sormillaan.

Kiitos tästä hyvästä ideasta olla jälleen liikkeellä päivän kuumimpaan aikaan, olivat mehut jälleen imetty sotureista aivan täysin, joten Tuk-tuk hotellille ja lepäämään. Ensimmäistä kertaa kuski jopa väärin ajettua veti käännöksen ja lähti painelemaan takaisin liikennettä vastaan. Pari tuntia lepoa ja respasta soitto Bablulle, josko tämä lähtisi viemään meitä kaupungin ulkopuolella olevalle kukkulalle katsomaan kaupunkia ja auringonlaskua. Tämähän passasi ja pian Bablu kaahasikin pihaan intialaisella helikopterillaan ja lähti ajamaan meitä kohti Nahargarh linnaketta. Bablu ottikin elämäntehtäväkseen ehdittää meidät auringonlaskuksi kukkulalle ja onnistui ihan ok. Ehdimme nimittäin nähdä auringonlaskun tuk-tukista mutta emme aivan paikan päältä. Ihan kiva kuitenkin. Maisemat ylhäältä olivat mieltä ylentävät. Kaupunki jatkui loputtomiin ja joka suuntaan. Oli erittäin vaikuttavaa katsoa 4,2 miljoonan ihmisen suurkaupunkia ylhäältä käsin. Kuinka pitkälle se oikein voi jatkua? Tunnin verran sitten hengailtiin kaupungin yläpuolella olutta ryystäen ja pimenevää valtavan kokoista suurkaupunkia katsellessa. Jossain vaiheessa koimme myös yllättävän uskonnollisen tilanteen kun varmaan kymmenet minareetit alkoivat huutaa lähes samaan aikaan mutta ei aivan, niin että niiden yhdessä muodostama äänten kakofonia oli jopa aika huvittava mutta samalla hyvin vaikuttava. Kiitettävä 9 tämä reissu.

Takaisintulomatkalla Bablun kanssa sitten juteltiin ja Bablu kertoi tarinaansa. Hän on kotoisin todella köyhästä muslimiperheestä, eikä ole käynyt koulua. Jossain vaiheessa hän sai enoltaan lahjaksi tuk-tukinsa, jonka ajamisesta on tullut hänelle ammatti. Vielä 5 vuotta sitten Bablu ei puhunut ollenkaan englantia tai hindiä, mutta turisteja kuljettamalla hän on oppinut molempia. Bablu kertoi meille, että ennen elämä ei ollut hyvää, mutta nyt hänellä on tuk-tuk, hyvä ammatti ja hän saa kaiken tarvitsemansa, sekä oppii paljon. Bablu mm. iloisesti totesi ”englantia ja hindiä olen oppinut puhumaan mutta lukeahan minä en osaa”. Hän kertoi myös olevansa erittäin tyytyväinen elämäänsä ja etuoikeutettu. Paluumatka hotellille kolisi ainakin minuun aikas rajusti. Kovalla yrittämisellä voi ilmeisesti tosiaan saavutta jotain. Täällä on nähnyt niin monta onnenonkijaa ja kerjääjä ja mitä kaikkea muuta, mutta tässä oli minulle esimerkki Intiasta, joka koskettaa minua eniten. Miten vaikeissa oloissa ihmiset voivat elää ja miten pieneen he lopulta voivatkaan olla tyytyväisiä. Babluakaan ei nimittäin millään voi edes täällä kutsua rikkaaksi, ehkä parhaimmillaan keskituloiseksi (joka ei täällä minun mielestäni ole paljoa). Heti hotellin pihassa kysyimme Bablua kuljettamaan meidät seuraavana aamuna ympäri kaupungin reunoilla sijaitsevia linnoja jne. ja tämähän sopi.

Aamulla aikainen herätys, pyykit respaan pesuun ja Bablun kyydillä kohti Jaipurin ykkösnähtävyyttä Amber fortia. Amber fort on Jaipurin turvaksi 1600-luvulla rakennettu valtava linnake Jaipurin kaupungin yläpuolella. Ja kyllä, linnakkella oli kokoa ja näköä. Perusidealtaan linnakkeen sisätilat muistuttivat jonkin verran aikalaistaan Agran linnaketta, tosin tätä pytinkiä ei rakennettu punakivestä kuten Agran linnaketta tai Delhin punaistalinnaketta, vaan tämä oli väriltään täysin keltainen. Linna oli myös selvästi vielä enemmän turisteille suunnattu, sillä sinne pääsi paikalle norsun kyydissä ja norsut kuljettivatkin länsimaisia ja rikkaita intialaisturisteja jatkuvana jononoa linnaan jostain mistälie asti. Linnassa kiertelyyn kulutimmekin sellaisen n. puolitoista tuntia. Välillä olo oli kuin Diablo -peleissä, kun laskeuduimme kapeita ja pimeitä portaita alaspäin tietämättä minne ne johtavat. Ties vaikka Butcher tai Skeleton King olisi tullut vastaan...

Linnakkeeseen oli myös mahdollista ostaa audiokierros, jota emme ottaneet. Hyvä niin, sillä audiokierroksen järjestäminen olisi saanut minulta arvosanan välttävä 6-, nimittäin kierroksen numerokyltit eivät olleet missään järjestyksessä ja kaikkia niistä ei ollut mahdollista edes löytää. On varmaan siistiä mennä numeroitua kierrosta järjestyksessä 4,3,7,4,9,14,18,2. Uskon että vähintään tosi kivaa.

Sen sijaan meidän laatukierroksemme Bablun seurassa jatkui ensin water-palacelle, jossa möllötti jonkun mogulin hänelle ja hänen vaimolleen rakentama kutupalatsi keskellä järveä. Nyt puhutaan siis siitä, ettei järvessä ollut mitään saarta vaan ainoastaan palatsi, just. Tästä menimme vielä sitten käsityöläisaluelle, jossa saimme tutustua kankaiden värjäämiseen, kuvien painamiseen kankaaseen (block printing) ja näimme myös, miten aitoja intialaisia lentäviä mattoja kudotaan sellaisilla isoilla puilla, joiden nimet lienevät kangaspuut. Kierroksen lopuksi pyysimme Bablua tiputtamaan meidät Lonely Planetin suosittelemaan ravintolaan, jossa ajattelimme syödä lounaan, ja sieltä löytyikin sitten raju yllätys. Lähes välittömästi listan avattuani totesin laurille, että Brain Masala on nyt sitten se juttu. Tilasimme siis vuohenaivoja masalakastikkeessa, naania ja jonkin kababin (eli siis tandooriuunissa paistettua kanaa). Aivomasalan kastike oli kyllä hyvän makuinen, mutta aivojen koostumus oli sitten toisaalta sitä luokkaa, etten kyllä välttämättä suosittele. Myös ruoan ulkonäkö ei jättänyt varaa mielikuvitukselle siitä mitä söisi. Noh kabab oli kyllä hyvä. Ruokailu kokemuksena erinomainen 10.

Illasta lähdimme vielä kiertelemään vanhaankaupunkiin, joka nimestään huolimatta ei ollutkaan pinkki vaan pikemminkin oranssi. Liekö aurinko ja aika haalentanut vai mitä, en tiedä. Vanhankaupungin ulkopuolella Jaipur oli ollut erittäin miellyttävä ja viihtyisä suurkaupunki verrattuna aikaisempiin
kokemuksiimme Intiasta. Esimerkiksi liikenne on täällä lähes ei kaaottista, tai no tietysti vähän, mutta kuitenkin ihan ok. Vanhassa kaupungissa kaikki taas muuttui. Tiet on ahtaita ja autot ja mopot ja pyörät ja tuk-tukit ja kaikki ajaa taas ihan yhtä sekaisinkin kuin muuallakin ja roska ja jätteetkin haisivat taas. Tarkoitus oli mennä katsomaan kaupungin palatsia, mutta se olikin juuri menossa kiinni, joten ohjelmaksi tulikin täysin päämäärätön harhailu vanhassa kaupungissa.

Viimeisenä aamuna oli vuorossa hotellista uloskirjautuminen ja muutaman tunnin retki vanhaankaupunkiin ennen junan lähtöä Delhiin, joka lähtisi 6 aikaan illalla. Suuntasimme aluksi Wind palacelle, joka oli ulkoapäin todella hieno (tällä kertaa myös ehkä pinkki), mutta sisään emme tietämme löytäneet. Heti tästä marssimme kaupungin palatsille uudelleen, jossa hinnaksi paljastui 2500 rupiaa, siis yli kolme kertaa enemmän kuin Taj Mahal tai n. 5 kertaa enemmän kuin Amber fort, jossa vietimme kuitenkin 1,5 tuntia. Emme menneet sisään, joten suuntasimme toiseen nähtävyyteen Jantar Mantariin, joka on jonkinlainen observatorio tai alue, jonne on kerätty kaikenlaisia astrologisia vempeleitä, kuten maailman suurin sekstantti. Niitä sitten katseltiin jonkin aikaa mitään ymmärtämättä vaikka, jokaisessa oli opaskyltit engalnniksi. Viimeiseksi oli tarkoitus ottaa tuk-tuk Albert Hallille, jossa olisi jokin museo, mutta kun riksakuski meidät sinne kyyditsi, ilmoitti hän paikanpäällä iloisesti, että tänään on kuukausittainen vapaapäivä ja se on kiinni. Kiitti hei kun toit meidän kuitenkin tänne.

Lounasta ja lähtö hotellille päin, mutta vielä mitä. Meidän seuraamme lyöttäytyi joku intialinen
muusikkosankari, joka kertoi olevansa mustalainen ja huippumuusikko. Hän kovasti halusi kutsua meidät kotiinsa kuuntelemaan musiikkia ja tapaamaan lapsiaan ja katsomaan nukketeatteriaan. Hän oli käynyt useita kertoja ulkomailla esiintymässä mm. Ruotissa, ja lopulta päädyimmekin häneen kotiinsa, joka oli jonkinlainen tiilirakennus kohtuullisen reikäisellä peltikatolla. Siellä olikin sitten 6 erittäin iloista ja reipasta lasta, joista viisivuotias esitti meille ensimmäisenä hämmästyttävän hyviä rumputaitojaan ikäisekseen. Tämän jälkeen haettiin kaikenmaailman valokuvakansiot ulkonaantamakoista Ruotsiin ja Ranskaan, sekä esiteltiin passia, jossa oli viisumileimoja ties mistäpäin maailmaa. Tämä mies oli siis todella nähnyt kaikenlaista.

Tämän jälkeen itse guru pääsi vauhtiin rumpunsa kanssa ja hän olikin sitten oikea taikuri. Uskomattomia ääniä ja saundeja lähti. Kokoajan hän jaksoi muistuttaa, ettei tee tätä rahasta, vaan koska hän haluaa olla vain ystävällinen ihmisille ja haluaa tavata ja oppia uusia kulttuureja. Mies olikin todella mukava ja juteltiin niitä nätä. Lopuksi tuli vielä nukketeatteriesitys, joka oli sekin melko hauska. Ja sitten kuten olettaa saattaa: rahan pyyntö. Ei aivan suoraan, ei samalla tavalla kuin yleensä mutta kuitenkin. Eikä siinä mitään sillä esitykset olivat olleet hyviä ja nautimme niistä. Ainoa, että hän koko ajan kertoi, kuinka hän ei tee tätä rahasta ja kuinka hän soittaa ilosta eikä hän pyydä rahaa jne.

Nyt kuitenkin istun tyytyväisenä junassa ja tällä kertaa kieltäydyn kohteliaasti ”meals on wheelsin” tarjoamista ”herkuista”. Veden tosin otin vastaan, mikä on kiva. Tästä on hyvä jatkaa viimeiset pari päivää reissua.

ps. otin kuitenkin ruoan.  

Tääl ois tällasta

Kirjoittanut: Lauri

(20.6 -21.6)

Miksi minä halusin lähteä Intiaan?

Yksi syy oli tietysti se, että halusin suorittaa soveltavan harjoitteluni yliopistoa varten. Toinen oli se, että en ollut koskaan aikaisemmin ollut Intiassa. Näiden lisäksi oli vielä muitakin syitä. Ensinnäkin halusin pois Suomesta, jonka yhteiskunta ja kulttuuri on niin täysin vieraantunut oikeasta ruohonjuuritason elämästä, että paikoin jopa ällöttää. Halusin pois maailmasta, jossa ihmiset kilpailevat sosiaalisen median ja hienojen vaatteiden tuomalla statuksella ja jossa paikallisten suurin ongelma tuntuu olevan kristillisiin traditioihin liittyvät ”äärimmäisen vakavat ihmisoikeusrikkomukset”. Intiassa (ja miksei myös muissa kolmannen maailman valtioissa) ymmärtää sen, kuinka uskomattoman mitättömiä huolenaiheita Suomessa on. Ottaa suunnattomasti päähän avata facebook ja katsoa mistä asioista on taas saatu ongelmia ja huolia maassa, jossa kumpiakaan ei missään todellisessa mittakaavassa ole. Suomen uutisten lukeminen Intialaisessa ympäristössä tuntuu jotenkin absurdilta ja epätodelliselta. Täältä käsin näkee täydellisesti sen, kuinka äärimmäisen hyvin asiat omassa kotimaassa oikeesti on. Miksi tämä on niin vaikea tajuta Suomesta käsin?

Mmm... Pahoittelut. Taisin ajautua hieman sivuraiteille tuossa vuodatuksessa. Mutta tosiaan: Intialaisen ruohonjuuritason elämän, hyvinvoinnin ja kurjuuden lisäksi, oli minulla vieläkin lisää syitä lähteä juuri Intiaan.
Yksi oli, että näkisin Taj Mahalin.

Jotta tämä voitaisiin toteuttaa tulisi meidän matkustaa Agraan, 1600 -luvulla hallinneen Mogulikuningaskunnan pääkaupunkiin. Tuttuun tapaan matka taittuisi junalla, huokeammassa sleeper -vaunussa, jonka fasiliteetit riittävät kuitenkin siedettävään ja tuurilla jopa mukavaan yhden yön matkaamiseen. Onneksi olimme ehtineet toipua alkuviikosta meitä riepotelleesta vatsataudista, sillä ripsurapsu-oksupoksun kanssa sleeper -vaunussa matkustaminen olisi luultavasti ollut mahdoton tehtävä.

Varanasia ei suoraan sanottuna tullut ikävä. Vaikka kaupunki oli ollut parhaimmillaan äärimmäisenkin mielenkiintoinen erityisesti uskonnollisessa mielessä, ei siitä miellyttävää lomapaikkaa saanut millään. Ahtaiden kujien ja sekavien teiden yhdistäminen lehmänpaskaan, kuumuuteen, meluun, epämiellyttäviin hajuihin, järjettömään roskan määrään, kaaottiseen liikenteeseen, onnenonkijoihin, itsensä etsijöihin, kauppiaisiin, kerjäläisiin ja mitä älyttömimpään katraaseen kaiken maailman eläimiä, oli kokoisuudessaan varsin ahdistavaa ja epämiellyttävää. Tavallaan se oli siinä mielessä kuitenkin juuri sitä mitä osittain Intiassa halusinkin kokea, mutta enough is enough. Tää oli tässä. Kiitos ja näkemiin.

Olimme edellisistä koettelemuksistamme viisastuneina varanneet Agrasta kunnolliseen majapaikan, emmekä todellakaan majoittuisi missään 300 rupian majataloissa, jollaisissa esimerkiksi junamatkalla tapaamamme suomalais-englantilainen Damon oli koko useamman viikon matkansa viettänyt. Hotellin kylkiäisenä saimme myös semi-fiksunhintaisen kaupunkikierroksen autoriksalla, eli tuttavallisemmin tuktukilla. Merkittävin kohde, jossa perjantain ajelulla pääsimme käymään oli Agra Fort, joka on varmasti hienoin (joskaan ei suurin) säilynyt Moguliajan linnake.

Miä opimme Agra fortissa? Opimme sen, että 1600 -luvulla on voitu rakentaa uskomattomia linnoja, joihin on onnistuttu suunnittelemaan melkoisen nerokkaita ilmastointi- ja lämmitysjärjestelmiä. Kuuden eri hallitsijan aikana linnaketta oli ollut rakentamassa arviolta noin 35.000 orjaa, mikä on osapuilleen yhtä paljon kuin mitä Agran linnakkeessa on kulta-aikoina asunut ihmisiä. Mogulihallitsijoiden suuruudenhulluus ja nerokkuus näyttäytyi linnassa hyvin. Kokonaisuudessaan erittäin onnistunut kohde.

Sightseeingin jälkeen oli vuorossa taas junalippujen osto. Hankittiin liput Jaipuriin ja Jaipurista Delhiin läheisestä matkatoimistosta. Junalippujen ostaminen matkatoimistosta on Intiassa melko hyvä idea, sillä niillä on juniin omia kiintiöpaikkoja, jotka voidaan varata suoraan meille. Juna-asemalta ostettaessa liput olisivat halvemmat, mutta saisimme tietää vasta vuorokautta ennen matkaa, että onko meille tilaa junassa. Älyttmän kuuloista, mutta ilmeisesti totta. Tässä maassa voi jäädä laiturille kökkimään vaikka lippu olisikin taskussa.

Lippuja ostettaessa törmäsimme jälleen yhteen erittäin paljon meitä ärsyttävään piirteeseen Intiassa. Tuntuu nimittäin siltä, että yksikään 1.3 miljardista intialaisesta ei tunnu tietävän, mitä tarkoittaa vaihtorahakassa. Oli kyse sitten matkatoimistosta, hotellista, taksikuskista, kaupasta tai ravintolasta, vaikuttaa siltä, ettei kenelläkään ole koskaan lainkaan vaihtorahaa. 500 rupian setelillä on vaikea maksaa pieniä ostoksia. 1000 rupian seteli taas on kokoluokassaan jo täysin hyödytön paperilappu. 1 ja 2 rupian kolikot pyöristetään pois yleensä jo suoraan (ainakin länsimaalaisilta). Kyseiset kolikot ovat muutenkin todella outoja, sillä niiden koko ja ulkonäkö voi vaihdella erittäinkin paljon, eikä niitä meinaa erottaa toisistaan millään. Tälläkin kertaa meillä olisi ilmeisesti pitänyt olla tasan 4800 rupiaa. 5 tonnista ei edes turistitoimisto onnistunut antamaan takaisin ilman intialaista säätämistä.

Perjantai oli juhannusaatto, joten koimme velvollisuudeksemme suomalaisina etsiä itsellemme kaljottelupaikan. Lonely Planetin suosittelemaa kattobaaria, josta olisi suora näkymä Taj Mahaliin ei kuitenkaan löydetty, mutta onneksi olusta sai muualtakin. Illallista meille tarjosi jälleen perinteinen intialainen perheravintola: Pizza Hut. Sen verran paljon on alkanu nämä intialaiset masalat ja curryt tulvia ulos korvista, että tämänkaltainen safka on oikeesti erittäin tervetullutta vaihtelua. Takaisin hotellille tultiin jo alkuillasta, sillä seuraavana päivänä herättäisiin jo auringonnousun aikaan katsomaan sitä paljon puhuttua Taj Mahalia.

Olimme paikalla aamulla klo 06:00 ja se näky, jota olimme todistamassa oli aivan mieletön. Taj Mahal rakennettiin 1600 -luvulla silloisen mogulihallitsija Shah Jahanin vaimon mausoleumiksi. Sitä rakennettiin yli 20 vuotta noin 20.000 orjan voimin. Kun Taj vihdoin saatiin valmiiksi halusi Shah rakentaa joen vastarannalle vielä toisen, mustan version itselleen. Tässä kohtaa mogulin suuruudenhulluus meni kuitenkin liian pitkälle. Hänen oma lapsensa lukitsi isän sekopäänä vankeuteen koko loppuelämäkseen. Agra Fortissa sijaitsevasta ”vankisellistä” oli suora näkymä Taj Mahaliin, vain jottei vankeuden syy missään vaiheessa unohtuisi. Tämän monumentin rakentamiseen on toden totta joskus käytetty paljon verta, hikeä kyyneliä ja kertakäyttöisiä ihmisiä. Tavallaan kiitos siitä, sillä Taj Mahal on aivan järjettömän hieno!

Juhannuspäivän toinen kohteemme oli Taj Mahalin rakennuttaneen Shah Jahanin isoisän Akbarin hauta, noin 30min ajomatkan päässä hotelliltamme. Tässä kohteessa saimme jälleen kerran oman annoksemme (vai pitäisikö sanoa yliannostuksen) intialaisesta säätämisestä. Ensinnäkin syystä tai toisesta kannettavaa tietokonetta ei saanut viedä sisään hauta-alueelle. Kamerat, videokamerat, älypuhelimet jne. sen sijaan olivat sallittuja. Läppäri ainoana oli kielletty. Kertokaa minulle syy tähän pliis?

Hämmennys ei loppunut kuitenkaan vielä tähän. Taj Mahalilta ostamassamme lipussa luki, että samalla lipulla pääsee sisään myös muihin Agran nähtätyyksiin, johon Akbarin hauta kuuluu. Kuitenkin alueen porteilla meille sanottiin, että lippu ei riittäisikään vaan meillä pitäisi olla vielä jokin ylimääräinen piletti. Lipunmyyntikassalla selvisi, että Tajin lippu oikeutti ainoastaan verovapaaseen pääsyyn Agran kohteisiin. Näin siis normaali 110 rupian lippu maksoi meille enää vain 100 rupiaa. Jes. Sekä läppärin, että lipun kohdalla luulimme tietysti aluksi, että meitä kusetetaan, sillä eihän mikään järjestelmä voi olla näin tyhmä. Intiassa kuitenkin kaikki on ilmeisesti mahdollista. Tiedoksi teille kaikille tuleville intianmatkaajille: ”Free entry to any of the following sites...” tarkoittaa tässä maassa: ”10inr discount from a ticket to...”

Koko matkan mittakaavassa ei Akbarin hauta ollut mitenkään poikkeustapaus, sillä tämä maa on täynnä mitä ihmeellisempää ja kummallisempaa säätämistä. Mitä tahansa kukakin tekee, se pitää sisällään aina jonkin asteisen hämmentyneen säätämisen. Mikään ei koskaan mene sulavasti, eikä kivuttomasti, eikä mikään asia ole helppoa. Tehdään aina vaikeasti jollain sairaalla tavalla ja säädetään. En ota tähän tästä edes esimerkkejä, sillä tämä asia on niin selvästi läsnä kaikessa, ettei yksittäistapauksen nostaminen olisi edes reilua. Sanotaan vaan, että tämä maa ja tämän maan ihmiset ovat erinomaisia luomaan ongelmia sinne missä niitä ei todellakaan tarvitsisi olla.

Akbarin haudalla vielä sama kaveri yritti neljännen kerran myydä meille keraamisia norsupatsaitaan, vaikka olimme jo kolme kertaa sanoneet, ettemme tee niillä mitään. Hintaa kyllä hierottiin ja huudeltiin, mutta ”anteeksi, en tarvitse myymääsi esinettä mihinkään, enkä halua sitä” -on kerta toisensa jälkeen osoittautunut erittäin heikkotehoiseksi kommentiksi. Jotenkin paikallisten tajuun ei tunnu menevän se, että vaikka meillä on paljon rahaa, emme silti halua ostaa kaikkia maailmassa olevia esineitä ja asioita. Tämä kruunasi hautaepisodin, jonka jälkeen otti sen verran paljon päähän, että todettiin tarvitsevamme mieltä rauhoittavat päiväoluet. Ja mikäs siinä, olihan edelleenkin juhannus kuitenkin.

Tällä kertaa löysimme tiemme myös Lonely planetin suosittelemaan paikkaan, joka paljastui vähintään viiden tähden hotelliksi palvelijoineen, suihkulähteineen ja kristallikruunuineen. Niin paljon se mesta ällötti, että totesimme yksiselitteisesti lähtevämme muualle. Todellakaan en voi ymmärtää, miksi joku haluaa tulla Intiaan niin, että ajaa lentokentältä hotellipalvelijan audilla suoraan usean kymmenen neliön hotellihuoneeseen, josta sitten voi tehdä taksilla päiväretkiä tärkeimpiin nähtävyyksiin, tehden kaiken muun hotellilla. Taisiis äh. Jotenkin tuntuu, että tuollaisessa 'helpossa turismissa' menee vaan yksinkertaisesti niin paljon ohi. Samantein jäisi sitten vaikka kotiin omien palvelijoittensa kestittäväksi ja kattelisi kuvat googlesta.

Viiden aikaan iltapäivästä koitti meidän aikamme lähteä Agrasta. Kaupungissa ehdimme viettää vain yhden yön, nähden kuitenkin kaikki tärkeimmät nähtävyydet. Varanasiin ja Kolkataan verrattuna Agra oli siistimpi, kontrolloidumpi ja selvästi varakkaampi kaupunki. Lämpötilat olivat täällä päivällä 40-45 asteen välillä. Äärimmäisen kuumaa, mutta vähintään yhtä kuumaa tulisi olemaan myös seuraavassa kohteessamme: Rajasthanin osavaltion pääkaupungissa Jaipurissa.

Niin ja tosiaan,

Tos ois tollasta:  

Kaksipäisen lohikäärmeen varjossa

Kirjoittanut Matti

(16-19.6)

Tämä tarina alkaa oikeastaan jo Jasminin edellisessä blogissa mainitsemasta hindujen pyhästä juhlasta Ganga aartista. Oli ollut kuuma päivä ja veneeseen lähtiessämme oli Lauri ilmoittanut, että olo ei ole mitä parhain.

Kesken hindujuhlan heikkeni Laurin olo niin heikoksi, että hän tempaisi muutamatkin purjot suoraan pyhään Gangesiin.Tästähän varsinkin allekirjoittaneella riitti paljon hupia. Rantauduttuamme suuntasimme pitsalle, jossa tilasimme Jasminin kanssa vielä pitsat ja Lauri nuudelikeiton, jota ei kuitenkaan pystynyt syömään. Laurin olo oli niin heikko, että hän koki parhaaksi lähteä ruokapaikasta kesken kaiken hotellille, joka oli onneksi lähellä. Tämä oli kuitenkin vain alkusoittoa.

Yömme pienessä hikikopissamme, jossa ei ollut ilmastointia osoittautui yhdeksi painajaiseksi. Ensin minä kävin laulamassa Pavarottia puolenyön jäljestä ja jossain vaiheessa myös Jasmin syöksyi vessaan oksentelemaan. Lauri puolestaan tuskaili huoneemme arviolta +40 asteen lämpötilojen ja huonon ilman kanssa ja päätyi ylös hotellin kattoterassille ”nukkumaan” istumistarkoitukseen tehdylle puiselle penkille, koska ei voinut olla huoneessa. Kuuden aikaan aamulla myös minä tuskastuin ja kävimme Laurin kanssa hakemassa kokikset ja vettä lähimarketista ja suuntasimme kattoterassille ”viilentymään”. Noh, ensimmäinen huikka kokiksesta ja liisin lohikäärmeen lailla syöksemään tulta alas kattoterassilta vahingokseni ilmeisesti suoraan ainakin osittain suoraan jonkun paikallisen kotiin, sillä alhaalta alkoi kuulua ”Stop, stop!” huutoja. Tämä oli tietysti vahinko.Ydessä totesimme syyn oksenteluumme olevan aikaisemmin Lonely Planet suosittelemassa Blue Lassi paikassa sisään tunkemamme lassit. Haluaisin laittaa tähän kuvan lasseista tai paikasta, mutta yhä neljä päivää myöhemmin edes paikan ajatteleminen aiheuttaa välittömän oksennusreaktion. Pahoitteluni.

Tässä vaiheessa kamalan yön jälkeen päätimme, että lähdemme heti aamusta vaatimaan ilmastoitua huonetta, sillä se on nyt vain pakko saada. Yksinkertaisesti, jokainen oli oksentanut useamman kerran ja lämpötilat olivat aivan liikaa nestehukasta kärsiville kehoillemme. Menimme siis yhdeksän aikaan alas ja kerroimme hotellin omistajalle tilanteen, ettemme pysty olemaan saati nukkumaan täysin älyttömän ylikuumassa huoneessamme, jossa ei ollutkaan sitä luvattua ilmastointia. Omistaja ymmärsi tämän täysin ja kertoi, että hän hommaa meille huoneen toisesta hotellistaan ja asia järjestyy.

Tunnin päästä meitä odottikin Tuk-Tuk hotellimme edessä, joka kuljetti meitä vajaan kilometrin matkan uuteen hotelliin, joka olikin sitten täysin eri luokkaa. Hyvän tason hotellimme omasi ilmastoinnin, kaapelikanavat, hyvät sängyt, kuumaa vettä, minibaarin (jonka hinnat ovat sitä luokkaa, että sieltä voi ottaa huoletta mitä vain), sekä ravintolan ja erittäin avuliaan henkilökunnan. Mikä parasta huoneen hinta olisi ollut 3500 rupiaa per yö, mutta meidän kokemastamme vääryydestä saimme sen samaan hintaan kuin edellinen hotelli olisi ollut eli 1300 rupiaa, tosin ilman aamiaista jonka joutuisimme itse maksamaan. Mutta fasiliteettien parannus oli MERKITTÄVÄ.

Toisinsanoen Jasmin lepäili meidän kanssa maanantain huoneessa ja lähti illasta junalla Delhiin. Laurin olotila oli illasta sen verran heikko, että sovimme vain minun lähtevän saattamaan Jasmin juna-asemalle. Matka kolmestaan on nyt ohi ja meidän matkamme jatkuu kahdestaan, johon olemmekin Laurin kanssa tottuneet jo aikaisemmin. Tätä duoa ei pysäytä mikään ja on hauska olla jälleen kerran täysin kaksin tämän sonnin kanssa liikkeellä.

Jasminin lähdön jälkeen minä ja Lauri olemme lähinnä lepäilleet vielä tiistain ja keskiviikon. Olemme katselleet elokuvia, lukeneet, katsoneet jalkapalloa ja yrittäneet syödä sen minkä olemme pystyneet. Aika on siis kuitenkin kulunut ihan ok ja onneksi osittain vahingostakin aikamme Varansissa on lähes viikko. Alun perin oli siis tarkoitus lähteä Agraan jo keskiviikkona, mutta junaa ei mennyt silloin, joten päätimme tiistain sijasta lähteä torstaina. Onneksi, sillä näin huono olomme ei mogannut koko Varanasia. Olettaen kaikilla ei ole käynyt niin hyvä tuuri, sillä lähes jokainen länsimaalainen täällä näyttää siltä, että on juuri nyt tai on juuri ollut oksennustaudissa. Kovinkaan moni länsimaalainen ei näytä täällä järin terveeltä. Yksi syy lienee kaupungin huono infra, hygienia ja käsittämätön yli 40 asteen kuumuus. Emme siis ole ainoita.

Vaikka koko aika maananataista aina tähän päivään asti on ollut huonoa oloa ja taistelua siitä pysyykö ruoka tai mikään sisällä vai ei ja jos ei niin mistä päästä tulee ulos, niin tiistaina illasta olo oli sen verran parantunut, että päätimme lähteä taksilla Varanasin ”pyhimpään” perheravintolaan McDonaldsiin, sillä mikään kummallinen Malai Kofta tai Vegetable Jholfrhezi ei todellakaan kuulostanut millään tapaa mahdolliselta syödä ja hotellimme ravintolassa kokeilemamme pasta tai naapurissa kokeilemat sandwichit olivat yksinkertaisesti aivan kamalan makuisia. Mielemme teki siis jotain tuttua makua ja suolaista ja totesimme Mäggärin olevan tämä. Matka kyseiseen ravitsemusliikkeeseen lähdimme matkamme pelottavimmalla tuk-tukilla. Kuski ajeli yhdellä kädellä osoittaen samalla toisella eri suuntiin muille, ettei saa tulla. Tässä menopelissä ei myöskään ollut valoja, vilkkuja tai peilejä, mutta perille selvisimme. Kuski kysyi vielä meidän lähtiessä koska palaamme. Vastauksemme hänelle oli, että emme palaa, sillä emme halunneet enää hänen kyytiinsä. Sisään astuttuamme ensimmäinen huomio oli, että tutut asiat on tasan mckana-ateria ja nugetit. Loput olivat mc-aloo, mc-paneer, Chicken mc maharadja tai jotain muita kummallisia asioita. Otimme molemmat kanahampurilaisateriat ja olimme tyytyväisiä. Ainakin yöhön asti, jolloin vatsassa alkoi vääntää mäkkärirasvojen määrä, mutta siitäkin selvisimme.

Keskiviikkona veljeni Jugin mainitsema ribuletto soi yhä ja vatsani oli kohtuu arvaamaton mutta uskalatauduimme jo lähtemään ulos. Ensimmäinen ulkoilumme oli n. 1,5 tuntia kestänyt lounasretki, jonka jälkeen olimme hiestä läpimärkiä ja aivan tuhoutuneita. Reilu tunti lepoa ja uusi retki kohti vanhaa kaupunkia. Tavoitteena oli nähdä Ganga aart uudelleen, sillä Laurihan oli lähinnä nähnyt Gangan ilman aartia viimeksi. Reunaehdoksi asetimme, että halaumme löytää ilmastoidun kattoravintolan, josta näkee tapahtuma-ghatille, jossa täytyy olla ilmastointi ja vessa.Tämä onnistui suh helposti paikallisen kauppiaan avustuksella, joka vastapalvelukseksi pyysi meitä tulemaan katsomaan kauppaansa. Paikka, johon hän meidät vei oli täydellinen, oli ilmastointi, oli ruokaa ja oli täydellinen näkymä pyhiin kekkereihin ylhäältäpäin katsottuna. Myös paikan katolla ja ikkunakaltereissa riehuvat apinat toivat tilanteeseen omat mausteensa. Juhlan loputtua ”oppaamme” tuli hakemaan meidät kauppaansa ja hetken aikaa katseltuamme ostimme yhden t-paidan ja housut suuntasimme takaisin hotellillemme jälleen hiestä märkinä ja täysin uupuneina. Onneksi hotellilla on ilmastointi!

Näin aamulla olo on ihan ok. Joskin huoneen luovutus on 5 minuutin päästä ja juna lähtee vasta 7 tunnin päästä. Ulkona tämä aika ei viime päivien perusteella tule olemaan millään tavalla mahdollinen, mutta ensin hengaillaan nyt hotellin aulassa ja käytetään nettiä sun muuta. Sitten suunnataan näkemään vielä pari nähtävyyttä, lounastetaan ja tarpeen tullen tullaan viettämään taukoa tähän hotellin aulaan. Kuuden jäljestä illalla lähtee 12 tunnin yöjuna Agraan, johon siis saavumme kuuden jäljestä aamulla. Virheistä oppineina olemme panostaneet jatkomajoituksiimme hieman enemmän rahaa, joten ainakin asumisfasiliteetit pitäisi olla jatkossa kunnosa