Hieman aiemmin

Kirjoittanut: Jasmin

(16.-20.6.)

Pre-script: Kirjoittaessani tätä Intia on 6000km päässä, ja istun kotisohvalla mustikkakeittoa juoden. Kesämenot ovat hellittäneet. Tämän kirjoituksen tapahtumat sijoittuvat siihen viikkoon, kun Lauri ja Matti olivat vielä Varanasissa, ja suuntasivat kohti Agraa ja Jaipuria. Erkanin matkaseurastani, ja lähdin seikkailemaan kohti Delhiä, ja juhannusaattona kohti koti-Suomea.

Varanasista lähdin Delhiin maanantaina illalla. Matti saattoi minut juna-asemalle, kiitos siitä!

Kolkatassa reissumme oli erilainen kuin tien päällä, ja nyt reissu olisi kolmannenlainen. Toisaalta koko Intia oli aivan uudenlaista, ja uudenlaista oli myös olla näin kaukana kotoa näin pitkään. Nyt viimeiset kolme päivää Delhissä olisin ilman kanssamatkustavaa seuraa. Tämä ei tarkoittaisi silti sitä, että yksinäistä hetkeä tulisi. Aloitetaan jo siitä, että samassa junavaunussa junan lähtiessä oli koko muslimiperhe. Kahdeksan ihmistä + minä yläsängyn nurkassa. Olimme ahtautuneet Shiv Ganga Expressin pieneen AC2-loosiin. Klo 19 junan lähtiessä suurin osa heistä polvistui ja kumartui rukoilemaan. Sopu sijaa antaa, ja yritin antaa tilaa parhaani mukaan seinää vasten liittautuneena hetkestä nauttien perheen Uruba-tyttären kanssa jutellen. Kanssamatkustajat saivat myös nauttia siitä aromista, mikä nousi kengänpohjastani, kun olin onnistunut matkamuistoksi sen ruokamyrkytyksen lisäksi saamaan kerroksen lehmän-sitä-itseään välillä hotelli-asema. Minulle vinkattiin junassa olevasta suihkusta, ja ongelma ratkesi.

Junamatkailijoille tiedoksi, että junaluokat eivät ole standardisoituja. Tässä junassa AC2-vaunussa oli kattotuuletin ja edelliseen verrattuna huomattavasti pienempi AC, sekin vain käytävällä, ja peti oli paksuudessaan ja mukavuudessaan ensimmäisen junan Sleeperin luokkaa. Perhe alkoi kaivella eväitä ja vesipulloja laukustaan, ja selvisi yllätykseksi myös että firman puolesta ei tulisi vesipulloja toisin kuin edellisessä eri firman junassa Varanasiin.Vastaus siihen, tulisiko joku kiertämään, oli “maybe, if there is any left when they reach this wagon. But it is going to cost you.” Lippu oli kalliimpi kuin edellisen junan AC2, joten hämmennyin. Omat eväät kannattaa varata aina mukaan, ja vaikka Varanasi olisi kuinka kaaoottinen, etsiä se vesimyyjä. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja juuri ennen kuin olin menossa nukkumaan, sadalla rupialla vatsaturvallisen MeelsOnWheelsin ja vesipullon joltain kiertokauppiaalta.

Juna ei ollut piiruakaan myöhässä lähtiessään eikä saapuessaan, ja sitä päiviteltiin käytävillä useaan otteeseen aamulla. Juna-asemalla minua oli vastassa ystäväni Abhijit, joka yllätykseksi tuli hakemaan minut omalla autollaan. Olin jo ottanut selvää takseista ja ties mistä, mutta koko kolme päivää menivät hänen kyydissään, aina lentokentälle saakka perjantaina aamuyöllä. Kiitos. Abhijitin kanssa olen jutellut viimeisen vuoden, sillä eräs ystäväinen yliopistolla, Hilja, tuntee hänet ja oli kysynyt haluaisiko hän toimia Delhissä oppaanani. Sittemmin ystävystyimme.

Ensimmäinen päivä meni vähän puurossa. En oikeastaan muista paljoa, koska olo oli niin heikko. Sain tsempattua junamatkan, syötyä ostarilla Aloo Tikka Masala McDo-hampurilaisen ja maisteltua jotain Haldirams'n ruokia. Tsemppi kesti vielä Edge of Tomorrow-leffankin ajan, mutta leffan jälkeen Abhijit soitti äidilleen, kun minulla ei pysynyt mikään sisällä vieläkään. Äiti sanoi, että joo, menkääpäs meidän lääkärille. Siispä suuntaisimme lääkärille, joka piti vastaanottoa kotonaan. Oli hyötyä opiskella hyvin “Lääkärissä”-kappale hindin kirjasta. Neljää eri pilleriä ja yhtä mintunmakuista litkua sieltä tuli, ja sanat: “With these you will feel better by tomorrow morning already.” Jo tuon kuuleminen huojensi oloa huomattavasti. Kun Intiaa vähän tuntee, niin varmaan vatsavaivat ovat ainakin ne, missä saa hyvää hoitoa. Diagnoosia unohdin kysyä, mutta ruokamyrkytys on aika todennäköinen. Ei vähään aikaan tee mieli lassia. Perhelääkäri, joka oli erikoistunut suolistosairauksiin, sanoi että maksusta ei tarvitse murehtia, olet suomalainen vieraamme. Kiitos.

Seuraavana päivänä olo oli parempi, ja aikani Delhissä kului siihen tyyliin kuin miten Abhijit viettää vapaa-aikaansa kavereidensa kanssa. Kävimme siis paljon ostareilla, joissa istuimme kahvilla ja etsimässä loppuja tuliaisiani. Kävimme myös leffassa katsomassa Edge of Tomorrow ja How to Train Your Dragon 2 (joka oli aivan ihana!). Olisin toivonut pääseväni enemmän kävelemään kadulla, ja kiertelemään jalkaisin jossakin, mutta kaupunki oli kovin iso, ja ulkona paahtava +45C ei houkuttanut pidemmän päälle. Huomasimme kuitenkin keskiviikkona Connaught's Placella kierrellessämme, että aika Kolkatassa ja hikinen huone Varanasissa olivat totuttaneet minut paremmin kuumuuteen kuin AC:iden alla elävän Abhijitin, heh. Connaught's Place on yksiä Delhin “keskustoista”. Ympyrän muotoiseen puistoon johtavat monet keskusta-alueen keskustiet, ja keskellä liehuu iso Intian lippu. Se oli isoin lippu, jonka olen nähnyt. Puistossa oli paljon oravia ja pariskuntia, molempia piilossa puiden varjossa.

Juttelimme pariskunnista ja seurustelusta päivien aikana pariin otteeseen. Intiassa seurustelu on hyvin paljon tabu, ja sen tiesinkin. Kuulin kuitenkin tarinoita elävästä elämästä, ja siitä kuinka eräilläkin kaveriporukassa oli ollut tyttö- tai poikaystävä monta vuotta, mutta siitä ei voinut kertoa, eikä kahdestaan ollut mahdollisuutta nähdä koskaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa henkilö asuu (kuulemma jossain muualla kuin Etelä-Delhissä) yksin omassa kämpässään, vuokraisäntä saattaa saada puhelun, että nyt siellä on sitten tyttöjä ja poikia sekaisin, ja poliisit tulevat paikalle. Yksi mahdollisuus purkaa tilanne on kuulemma hommautua oppisopimukseen samaan maahan, ja alkaa siellä elää kuin (eurooppalainen) seurusteleva pari. Eikä sekään tarkoita, että sen ihmisen kanssa saisi mennä naimisiin, mutta nykyään kuulemma mahdollisuus on suurempi. Tämä pisti ajattelemaan, paljon. Kuulemma Delhissä tilanne on silti helpompi kuin muualla, varsinkin jos asuu Etelä-Delhissä. Unohdin kysyä, miksi juuri Etelä-Delhissä on helpompaa.

Siinä Delhissä, mitä näin ja koin, oli erilainen tunnelma selvästi kuin Varanasissa tai Kolkatassa. Virallisempi, organisoidumpi. Turvatarkastuksia on jokaisen viraston ja kauppakeskuksen ovella, ja niihin sisältyy myös usein passintarkastus ja vartalontutkinta. Metallinpaljastimista ei täälläkään silti välitetä. Piippasin jokaiseen metallinpaljastimeen, eikä siihen reagoitu. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui usein silmälasikoteloni. Sehän on selvä pommi, ihan niin kuin Laurin läppäri Jaipurissa.

Hinnat olivat myös tuplasti kalliimmat ravintoloissa, vähän niin kuin pääkaupungeissa on tapana. Kävimme Connaught's Placen jälkeen syömässä Abhijitin ja hänen ystävänsä Vidhin kanssa Knight-nimisessä ravintolassa siinä ihan vieressä. Meidän lisäksemme siellä oli enimmäkseen bisnesmiehiä lounaalla katsomassa jalkapalloa. Sinne kannattaa mennä, jos haluaa halpaa olutta ja nähdä liekitettävän brownie-shizzlerin. Yllätyin aika paljon, kun brownie sytytetään liekkeihin edessä tirisevällä tulikuumalla rautalevyllä.

Vidhi oli parkkeerannut parkkialueelle ravintolaa vastapäätä. Mietin parkkipaikalle saapuessamme, että miten on mahdollista saada auto pois kaikkien autojen keskeltä. Parkkivahti kuitenkin alkoi työnnellä autoja pois tieltä, ja väylä ulos aukeni. Sen jälkeen autot työnnettiin takaisin. Parkkipaikkojen täyttäminen on tarkkaa puuhaa, kun Delhinkin liikenteeseen lasketaan joka päivä 1000 uutta autoa. Liikenne oli kuitenkin Delhissä paremmin organisoitu kuin Kolkatassa tai Varanasissa, mutta toisaalta Abhijit osasi valita paikallisena ne vähiten tukkoiset reitit, ja ostarit ovat usein isojen teiden lähellä.

Menimme Abhijitin kanssa keskiviikon lounaalta katsomaan nähtävyyttä, Humayu's Tombia, joka on Unescon maailmanperintökohde. Se oli hieno hautakammio, Delhin Taj Mahal. Kävimme siellä sisälläkin, ja matkaa teille oli sen verran paljon, ja kävijöitä kuumana päivänä sen verran vähän, että siellä oli hiljaista. 700 vuotta vanha hautakammio huokui rauhaa ja mahtipontisuutta. 

Delhissä matka oli myös selvästi vain lepäilyä, ja otin taas yhdet päikkärit ruokamyrkytyksestä toipumiseen. Illalla kävimme syömässä Bootlegger-nimisessä paikassa Abhijitin parhaan kaverin Artjitin kanssa. Suosittelisin siellä käymistä, ellei se olisi torstai-iltana tuhoutunut tulipalossa.

Vietin aikaa hotellihuoneessa Intiaa ihmetellen ja näkymiä ikkunasta tuijottaen, ja juttelin työntekijöiden kanssa. Aamiaisella oli hassu olo, sillä olin itse lomavaatteissa tukka sekaisin kahvia kaivaten, ja huomasin että sali on täynnä business-konferenssivieraita. Hotelli oli hulppea, ja ihan eri hinta-ja tasoluokkaa kuin aiemmat. Tunnelma oli virallisen kylmä, mutta sänky ja fasiliteetit Varanasin jälkeen ihan uskomattomat.

Torstaipäivä olisi viimeinen päiväni Intiassa, ja kävimme Abhijitin perheen tykönä pikavisiitillä. Siitä lähdimme hakemaan passia VFS-nimiseltä firmalta. Intiassa monet valtiot ovat keskittäneet viisumihakunsa VFS:lle, joka käsittelee hakemukset ja lähettää ne allekirjoitettaviksi suurlähetystöille. Tämä nopeuttaa asioiden käsittelyä huomattavasti Intian kokoisessa maassa. Suomen Intian suurlähetystö kuitenkin hoitaa hakemustensa käsittelyn vielä itse.

Hississä raikui iloinen nauru, kun kaksi tuntematonta miestä alkoi keskustella toisen miehen vaimon raskausmahasta ja perheenlisäyksestä, ja mies onnitteli perhettä. Abhijit haki passinsa ja pääsee Saksaan työharjoitteluun. Silmälasikotelo ei ollut tälläkään kertaa pommi, vaikka niin luultiin.

Kävimme Noidassa Spice World-ostarilla, ja ensimmäisen kerran tuskastuin asiakaspalvelun auliuteen. Kauppakeskuksessa ajattelin käyväni läpi meikkejä, ja sanoin yhdelle myyjälle, että haluan vain katsoa rauhassa. Sitten siinä on kolme myyjää neuvomassa, törkkimässä meikkipuikolla käteen ja sovittamassa jotain hiusklipsiä päähän. En yrittänyt käyttää enää sanoja, vaan käännyin kannoillani. Aamuisin hotellilla buffet aamiainen tarjoiltiin minulle pöytään, vaikka sanoin että ei tarvitse, haluan ottaa itse. Onneksi näin tapahtui vasta loppumatkasta, ja on siinä suomalaisessa rauhallisessakin asiakaspalvelussa ne puolensa joita sillä hetkellä ikävöi pienesti. Ikävöin myös How To Train Your Dragon 2:sta katsoessa leffaetikettiä, sillä ihmiset puhuivat puhelimessa, halusivat vaihtaa paikkaa maksamastaan kanssani, kyselivät kuulumisia kesken leffan ja viimeisen vartin kohdalla mies vieressäni keskusteli vaimonsa kanssa siitä mitä illalla haettaisiin kaupasta. Ei sitäkään voinut jättää sinne vartin päähän. Sama tapahtui aiemmassa leffassa. Hassua, että kamerat ovat kiellettyjä, mutta kännykät ovat sallittuja, sillä on niissäkin kamera, jota ei pelätä käyttää elokuvakohtausten taltioimiseen.

Torstaina illalla tapahtui jotain odottamatonta ja mahtavaa! Sain lainaan tietokonetta, ja pitkäaikaiselta kirjekaveriltani Anindyalta tuli viesti, että olenko muuten pian lähdössä. Sanoin, että olemme lepäämässä hotellilla ennen lentokentälle lähtöä, mutta ei tästä tule mitään. Kävimme nopean keskustelun siitä, missä hän asuu, missä voitaisiin syödä, ja ajoimme Noidaan, Delhiin kiinnikasvaneeseen kaupunkiin, jonkin ostarin punjabilaiseen ravintolaan, ja tapasin kirjekaverini! Illallinen oli elämää mullistava, kun ihminen sanojen, käsialojen ja kuvien takana istuu oikeasti vieressä, kuulet hänen äänensä ja olet vain hämmentynyt. Se oli elämää mullistava siinäkin suhteessa, että emme olleet tulleet jutelleeksi Anindyan jatko-opiskeluista, ja nyt saattaa olla että kaikkien Suomi-aiheisten keskustelujen ja illallisen pohjalta hän hakee opiskelemaan maisteria Suomeen. Hakemus lähti jo.

Delhissä oli hienoa saada matkustaa siten, että näkee kaupunkia kuten paikalliset. “Tuolla me pelattiin jalkapalloa”, “Tossa on mun saksanoppilaitos, meni koe muuten hyvin”, “Tällä tiellä on elefantteja, kato tossakin menee yksi!” “Käytiin kaksi viikkoa sitten siunaamassa mun auto temppelissä!” “Tää biisi soi meillä aina bileissä, kato meillä on siihen moovssitkin!” Olen onnellinen, että näiden viiden viikon aikana Intia näytti monia kasvojaan, ja tiedän, että monet jäivät näkemättä. Kello yhden aikaan hotellilla lojuttuamme Abhijit lähti saattamaan lentokentälle, ja ajoimme pitkin hiljaisia pimeitä teitä, kun talojen ylle kohotettujen teiden alla aukesivat Delhin valot. Kun lentokentän kiitoradat alkoivat näkyä, sydämen pohjasta nykäisi. Viisi viikkoa täällä olisi ohi.

Lentokentällä kolmelta yöllä istuin käytävällä Americano-kahvi kädessä, ja mietin että seuraava aamukahvi olisi varmasti pikimustaa halpispannupaahtoa, kun viereeni istui Nepaliin matkalla oleva intialainen tyttö. Hänellä oli käsilaukkuunsa unohtunut yksi hennapurtilo, jota ei saisi kuulemma ottaa lentokoneeseen. Juteltuamme, hän kysyi saisiko piirtää sillä käteeni hennan. Tottakai. Harvinaisesti hän ei pyytänyt rahaa, vaan juttelimme ihan vain, ihmiset ihmisille. Kahvia hän näytti tarvitsevan, joten kiitokseksi tarjosin kahvit lopuilla rupioilla, joita lompakon pohjalle jäi. Oli hyvä lähteä kotiin juuri tämän viiden viikon jälkeen. Kun kone lähti, henna alkoi pikkuhiljaa irrota ja voin myöntää, tippa oli linssissä. Pitäisi lähteä pois, että voisi tulla takaisin. Matkaan vielä sinne - ja takaisin. Toivottavasti hieman aiemmin kuin myöhemmin.