Hot or Hot - Se helpompi Tinder

Kirjoittanut: Lauri
(20.5 – 22.5.2014)

Propellituuletin myllyttää katossa. Se pyörittää ilmaa ympäri huonetta ja viilentää oloa merkittävästi. Läheskään kaikissa kämpissä ei ole minkäänlaista ilmastointivempelettä vaan viilentämisen hoitavat useat 'ropellit. Mun ja Masan huoneessa niitä on kaksi, IPERin toimistossa neljä ja televisiohuoneessa jopa yhdeksän kappaletta. Vaikkei tällainen kattomylly ihan ”EISEE”-laitteeseen verrattava härpäke olekaan, olen silti tyytyväinen. Näiden alla bostaillessa pääsee edes vähän pakoon Intian jatkuvaa lamauttavaa kuumuutta.

Kuumuus on toden totta matkamme avainsanoja. Kun vajaa viikko sitten saavuttiin perille Kolkataan olin jopa hieman pettynyt. Katselin taksin kyydissä ohikiitävää Intiaa ja mietin, että mitä osaa tästä en ole jo aikaisemmin nähnyt. Köyhyys, likaisuus, kulkukoirat, ränsistyneet talot, katukeittiöt, riksat ja tuk-tukit sun muut, olivat kaikki ennestään tuttuja, joko Egyptistä, Thaimaasta, Etelä-Afrikasta, Jamaicalta tai Mexicosta. Sen sijaan monet juuri niistä asioista joita eniten odotin loistivat poissaolollaan: Kerjäläislaumat, eläimet kaduilla, paskan ja intialaisen currymausteen peittämätön haju, kuolleet, sekopäiset hindut, kaikkien aistien ylikuormitus jne. olivat joko omia liian ”optimistisia” odotuksiani, tai sitten eivät muuten vain kuuluneet Kolkatan katukuvaan. (Delhissä kuulema kaikki nämä asiat korjaantuvat, joten sitä odotellessa...) Hetken aikaa taksissa istuttuani kuitenkin huomasin, ettei täällä liian kivaa tulisi olemaan. Paikallinen lämpötila kyllä pitäisi siitä huolen.

Täällä vietetyt päivät ovat olleet oikeasti lamauttavan kuumia. ”Lamauttava” on ehkä kaikista adjektiiveista tarkin, sillä näissä lämpötiloissa kaikilta ihmisiltä, niin meiltä kuin paikallisiltakin, tuntuu katoavan tahto ja motivaatio tehdä yhtään mitään. Uneliaisuus iskee keskellä päivää, kaupungille kävelemään lähteminen on tavattoman korkeakynnyksinen ajatus ja pikkuasiat unohtuvat tai jäävät tekemättä. Tämä ilma laiskottaa kollektiivisesti kaikkia. Ketään ei kiinnosta tehdä ylimääräistä. Viime päivien aikana ollaan nukuttu toistuvasti päikkäreitä. Nukkumatti selvästi tykkää lomailla näissä lämpötiloissa.

Hien määrä on tietysti ollut näissä lämpötiloissa aivan valtava. Pieni spurtti ulkona pitää jo huolen siitä, että hienot paikalliset vaatteemme tummuvat kokonaan kosteudesta ja tarraavat itsepintaisesti kiinni ihoon. Vielä ennen nukkumaanmenoa valtavan suuri hiki-ihottuma muistuttaa siitä, että yö tulee olemaan ihan yhtä kostea kuin päiväkin. Aamulla punkka näyttää siltä kuin siihen olisi yöllä pissattu, joskin hartioiden seudulta. Pahin soija syntyy kuitenkin niissä tiloissa joissa ilma ei liiku tai vaihdu, kuten esimerkiksi meidän kylppärissä, jossa jo parin vietetyn minuutin jälkeen on vaatteissa riittävästi kosteutta vaikka Chisulle Baden-Badeniin. Hiki on täällä niin arkipäiväinen asia, että matkalla on alettu tunnistaa jo erilaisia hien laatuja. On tavallista hikeä, soijaa, instasoijaa, soosteria, ydinhikeä, kokovartalohikeä, polvihikeä, tihiä, kahia ja pvh:ta. ...unohtamatta tietenkään jälkihikeä.

”Vaikka filosofillehan on herttaisen yhdentekevää se, että onko hänellä hiki vai ei, niin ei filosofikaan haluaisi aina olla kuin uitettu rotta.”

Ollaan yritetty tankata useita litroja vettä päivässä, jotta pysyttäisi edes jotenkin mukana siinä tahdissa, jolla nestettä haihtuu. Tästä huolimatta ensimmäinen päiväni kaupungilla päättyi nestehukkaan ja sen aiheuttamaan päänsärkyyn. Veden arvo on todella ymmärretty, ja parina viime kertana ollaan ostettu läheiseltä kioskinpitäjältä ”Vesisetä Juniorilta” suoraan 18 litraa pullovettä kerralla. Välttämättä miettii kuitenkin heitä, joiden kohdalla veden saanti ei ole yhtä helppoa kuin meillä. Me voidaan kuitenkin aina vetäytyä sisätiloihin propellituulettimien alle hörppimään nestettä ja potemaan lämmintä päivää, mutta monilla paikallisilla ei ole mitään suojaista paikkaa, jonne paeta. Sunnuntaina mietittiin, että voiko kuumuuteen kuolla. Kyllä voi. Ja varmasti moni kuoleekin.

Näissä lämpötiloissa saimme aloittaa myös ihka ensimmäisen oikean työpäivämme IPERillä. Olimme miettineet, että voisimme aamulla käydä toimistossa, joka on ainoa paikka talossa, jossa on toimiva w-lan verkko. Meille oli luvattu, että toimisto aukeaa aamuisin klo 8:30. Emme kuitenkaan luottaneet intialaisten aikataulujen vedenpitävyyteen vaan stormasimme paikalle vasta tuntia myöhemmin 9:30... Vain huomataksemme, ettei siellä vielä siihenkään aikaan ollut ketään. Hyvin tyypillistä Intiaa ilmeisesti. Yhtä tyypillistä on ilmeisesti tämä netin toiminta. IPERillä nimittäin on hyvä ja vahvasignaalinen ja ilmeisesti kymppimeganen wi-fi yhteys, joka kytketään päälle aina aamulla, mutta johon kukaan, ei edes iperin datanörtiksi palkattu Moshumi tiedä salasanaa. Joudutaan sit käyttämään jotain randomnettiä joka toimii joskus jossain toimiston lähistöllä.

Epäonnistuneen nettikokeilun jälkeen tavattiin ensimmäistä kertaa kunnolla IPERin johtaja ”Rautarouva” Ms. Mallik, jonka kanssa tehtiin meille lukujärjestys. Opettaisimme kahta ryhmää, joista toisessa olisi vanhempia ja taitotasoltaan hyviä oppilaita ja toisessa nuorempia ja erityisesti englanninkielen taidoiltaan heikompia. Ilmeisesti aloittaisimme vanhempien kanssa.

Iltapäivällä astelimme luokkaan varsinaisen terminaattorilauman kanssa. Huutavia, kiljuvia lapsia jotka hyppi seinille ja seinillä, yritti kavuta ulos ikkunasta, paini lattialla, ei kuunnellut mitään, selitti bengaliksi tai hindiksi, muttei englanniksi ja muutenkin sekoili kaikin mahdollisin tavoin. Tämä ei todellakaan voinut olla se vanhempi ryhmä. Hirviölauma enemmänkin! Kiva juttu. Opeta sitten näille yhtään mitään. Kaikki etukäteen tehdyt suunnitelmamme tätä oppituntia varten menivät täysin plörinäksi. Jasmin selvisi tosivahvoilla hindin taidoillaan lasten kanssa välttävästi, mutta minä ja Matti jouduttiin lähinnä pyörittelemään silmiämme.

Jotta selviäisimme kaaoslapsista seuraavalla kerralla paremmin, lähdimme illemalla ostamaan opetustarvikkeita läheiseen South City Mall -ostoskeskukseen. Kolkatan yleiseen katukuvaan nähden tämä länsimainen kauppahelvetti on jotenkin älyttömän out of place. Ostoskeskuksesta itsestään ei pystyisi tietämään, missä maassa ollaan. Astuessaan sisään South City Malliin astuu sisään täysin toisenlaiseen maailmaan. Katukeittiöt, viemärit, töötit ja kuumuus jäävät taakse ja tilalle saadaan länsimaisittain tuttuja näkyjä kuten: Jack & Jones, The Body Shop, United Colors of Benetton, Subway, KFC ja jopa huvipuistoista tutut törmäysautot ja keilarata. Taustalla soi ABBA. Asiakaskunta koostuu eurooppalaisittain pukeutuneista hyvinvoivan näköisistä intialaisista sliipattuine hiuksineen. Paikallinen nuoriso ottaa itsestään selfieitä ostoskeskuksen käytävillä. Ne kuvat on kyl varmasti kova juttu, sillä länsimaita ihaillaan tässä maassa aivan järjettömästi. Ja South City Mall on ylivoimaisesti länsimaisin paikka jonka olen tähän mennessä Kolkatasta löytänyt.

Vaikka ensimmäisenä päivänä Kolkatassa South City Mall oli ainoa paikka, jossa lämpötila pyöri tehokkaan ostoskeskusilmastoinnin ansiosta siedettävissä lukemissa, tällä kertaa fiilis oli toinen. Kun astuimme ostoskeskukseen sisään meille tuli ihan älyttömän kylmä. HRR... miksi täällä on vain +20 astetta!? Halutaanko meidät jäädyttää täällä!? MISSÄ SE VALVOJA ON?!?!
Selvästi jotain tottumista ilmastoon on tapahtunut.

Tiistai-illan päivällinen nautittiin hurjan näköisessä bengalilaisessa ravintolassa, jossa päätimme testailla makuhermojamme tilaamalla kolme täysin random-annosta, joiden sisällöistä meillä ei ollut etukäteen mitään käryä. Vähintäänkin epämääräisistä nimistään huolimatta ruoka oli erinomaista. Paikallisen tavan mukaan söimme kaiken ruuan ilman ruokailuvälineitä. Riisin kauhominen suuhun paljain käsin kuulostaa alkuun ällöttävältä, mutta toisaalta vastapestyt ja desatut kädet ovat varmasti puhtaampia, kuin ne ikuisuuden kaapissa lojuneet lusikat, jotka on joskus aikoja sitten huuhdottu puhtaan näköisiksi paikallisella hanavedellä tai pahimmillaan, jopa katuojassa seisovalla vedellä.

Hyvän raflasafkan lisäksi myös monenlaiset ruokahaasteet ovat olleet yksi viime päivien suurista iloista. Ne alkoivat South City Mall:in ruokakaupasta, jossa sovittiin Masan kanssa, että molemmat saa ostaa toiselle minkä tahansa juomistarkoitukseen tehdyn juoman, joka sitten nautittaisi illalla iperillä. Minulle ostettu Peach Drink ja Masan saama Jeera Masala -drink kuitenkin molemmat kalpenivat täysin Jasminin itsellensä ostaman Lauki-Amla -mehun rinnalla. Kyseinen tökötti oli yksi pahimman makuisista asioista mitä kukaan meistä oli koskaan laittanut suuhunsa. Kiitos Intia tästäkin kokemuksesta.

Keskiviikkona heräsimme töihin toiveikkaina siitä, että saisimme opettaa vanhempaa ryhmäämme. Oppituntien alkamishetkellä ei ryhmästä eikä edes opetustilasta ollut kuitenkaan vielä minkäänlaisia signaaleja. Hetken odottelun jälkeen mukaan meille marssi kuitenkin kourallinen noin 5-9 vuotiaita natiaisia. Ja vaikka paljosta en tiedä, niin sen verran ymmärsin, että ilmeisesti ne eiliset riiviöt olivat kuitenkin olleet ne 'vanhemmat' ja 'taitavammat' oppilaat. ”In India everything is possible, but nothing is certain” päti siis myös tähän tilanteeseen. Tahkottiin sitten niiden kanssa plus- ja miinuslaskuja ja opetettiin englannin kielen sanoja.

Opetusta ei ollut kuitenkaan kun vain puolet päivää, sillä IPER oli valmistanut tänään Intian kansalliskirjailijan syntymäpäivän kunniaksi tanssi- ja lauluesityksen. Hindin kielinen laulu kuulosti kokemattoman korvaan sekamelskalta, mutta välistä havaitsi myös tutummalta salskahtavia kohtia kuten: ”Tarjoisinki Viinaa”, ”Nato” ”Sony”, sekä vähän arveluttavamman kuuloiset ”Natsi bikini” ja ”Taka tui tui”. Esityksen musiiikki oli toteutettu kokonaan livenä. Paikalliset stagesysteemit mahdollisti ainoastaan kaksi mikrofonia laulajille. Taustamusa soitettiin piano-harmonikka -soittimesta, mutta yhdessä kohtaa turvauduttiin myös länsimaiseen teknologiaan, kun kännykästä soitettiin rytmimusiikkia suoraan mikrofoniin. Itse olisin takuulla ollut parempi äänimies kuin kukaan paikallinen, mutta sellaista hommaa ei minun ikimaailmassa annettaisi tehdä. Äänimiksailu on duunarihommaa eikä kuulu akateemisesti koulutetuille. Sama pätee ilmeisesti myös netin käyttämiseen.

Ilta sujui samanlaisesti kuin edellisenä päivänä. Hypittiin kaaosliikenteen yli South City Mall:iin ja syötiin ravintolassa, johon en ikimaailmassa olisi uskaltautunut sisään, ellei se olisi ollut Masan viimereissun kantakuppiloita. Ja keittiön nähtyäni en ehkä uudelleen uskallakaan. Hindin ja englannin kielen mestarimme Jasmin päätti ottaa vastuun tarjoilijoiden kanssa kommunikoinnista ja tilasikin sujuvasti vettä sanalla ”öhmmh?” ja laskun sanalla ”paper.”

Tänään (torstai) oli mahdollisesti koko tähänastisen matkamme kuumin päivä. Laiskuus, nestehukka, känkkäränkkä ja yleinen heikotus lannisti reissujoukkomme mielialat sen verran alas, etteivät edes onnistuneet oppitunnit niitä nostaneet. Omaan arkielämäämme emme kuitenkaan heikon mielialan anna vaikuttaa, vaan asuminen täällä rullaa edelleen kivuttomasti. ”Hassusetä” tuo meille tänne aina aamiaista, joka toinen päivä paahtoleipää, joka toinen päivä banaaneja. Lounasta käydään hakemassa läheisestä ravintelista. Harkäannoksista (joiden hinta pyörii noin 1,5€ kpl) syö helposti kaksi päivää, joten säilömme ne jääkaappiin ja lämmitämme mikrossa.

Fasiliteetit meidän asuntokäytävässä on vaatimattomat, mutta mesta on silti mukava. Ehkä tässäkin on jokin salattu viisaus. Täällä ymmärtää sen, että melko vähällä voi tulla mukavasti toimeen ja että kaikki omasta kämpästä löytyvät pelit sekä vehkeet ovat monesti vain ylimääräistä. Mutta näinhän se toden totta on. Miksi mulla pitää olla Xbox, Wii, Tietokone, N64 ja SNES kun kuitenkin saisin päivän pelini pelattua mainiosti vain yhdellä laitteella? En kuitenkaan ehdi hakata niitä kaikkia, vaan ne loput on lähinnä vaan tiellä. Täällä ei ole vastaavaa ongelmaa. Näissä tiloissa ei ole ylimääräisiä asioita, mutta viihtyisyys on silti taattu. Ja vaikka täällä onki vähän P*skaista niin tärkeimmät perusjutut on kuitenkin ihan hyvässä kunnossa. Löytyy hyvä suihku, länsimainen vessa, jääkaappi ja toimiva keittiö.


Fiilis oli tosiaan sen verran maassa, että päätettiin ettei tänään sompailla kummallisissa Intialaisissa ruokapaikoissa vaan nostettaisi ryhmän yleisfiilistä käymällä South City Mall:ssa oikein kunnon pizzalla! Paikalliset pizzat ja isot pepsicolat hoitivatkin homman ja saivat hymyn matkalaisten huulille. Hyvää teki myös suklaa, joka tosin suli mössöksi parissa minuutissa. Vetäydyimme jälleen IPERin TV-huoneeseen jutustelemaan ja viettämään iltaa, kuten tähän mennessä jokaisena iltana.

Nyt sitten tässä roottorin alla lopettelen tämän pitkähkön kirjoitusprojektin. Tämä on ollut ihan järkkykuuma päivä ja kuumuus on yhä tälläkin hetkellä valtaisa. Olo on melko epämiellyttävä ja soija on hirveä. Ilman tuota kattomyllyä oisin jo varmasti tuhoutunut tähän lämpöön. Täältä käsin, kaiken nähdyn ja koetun keskeltä, on jotenkin hassua ajatella, että Suomessa asiat rullaavat kokoajan samalla tavalla kuin ennenkin.
...Ja paljon viileämmässä ympäristössä.