Someplace else

Kirjoittanut: Jasmin

(23.-24.5.2014)

Kolkatassa arki rullaa eteenpäin, ja nyt oli edessä eka viikonloppu täällä lomaillen ja turistia leikkien. Onneksi meillä on paikallisoppaamme Matti, joka oli keksinyt mahdollista tekemistä meille. Suunnitelmat kuitenkin elävät säätilan, jaksamisen, vatsan tilan ja näiden yhdistelmän luoman tahdon mukaan.

Ennen viikonlopun viettoon päräyttämistä opetettiin kaikkein pienimpiä perjantaina. Silmien välttäessä lapset söivät muun muassa paperia. Tälle ryhmälle meitä pyydettiin opettamaan matikkaa, hindiä ja englantia eteenpäin. Kuitenkin osa ei osaa edes numeroita, puhumattakaan aakkosista, ja osa kirjoittaa vielä sujuvaa peilikirjoitusta. Iso osa puhuu pelkkää bengalia, yksi lapsista hindiä, englantia ja bengalia, ja tulkkaa muille jos huomaa itse keskittyä. Vaikka tämä on koulu, on opetuksemme oltava lastentarhan tasoista. Suunnitelmiimme tuli siis pieni muutos. Piirsimme laskukuvia, eli vasemmassa reunassa on palkki, jossa on laskuja, ja loppuosa paperista on värikoodattujen laskujen tuloksilla merkitty kuva, jonka lapset saivat ratkaista. Piirsin yksi ilta tosi myöhään hommaamastani kuvasanakirjasta kuvia ja sanoja sekä hindiksi että englanniksi pahvikorteille, ja lapset saivat leikkiä arvuutusleikkiä ja pääsivät tuhertamaan sanat taululle. Keskittymiskyky näillä on välillä kuin kissanpennuilla. Lopputunnista pelasimme opetuslautapelejä.

Lapset ovat ihania. Tämä työ on opettavaista. Tässä toivottavasti saa heidät oppimaan, ja oppii aiankin takuuvarmasti itsestään. Oma oloni on tunneilla rauhallinen, vaikka välillä ei oikein tiedä miten päin olisi kun yhteistä kieltä ei löydy. Sanakirjoistakaan, niistä useista, ei ole usein apua. Mietin, miten lapset jaksavat hymyillä ja tervehtiä iloisesti käytävällä kerta toisensa jälkeen. Sen tietää kuitenkin, että helppoa kenenkään elämä ei ole ollut, ja silti hymy loistaa silmistä asti. Tämä rakennus on täynnä vahvoja ihmisiä. Itselläkin sydän murtuu samaan aikaan kuin se pakahtuu, jos asioita ajattelee laajalla skaalalla saman ajatukset sisällä.

Kissat muuten ovat täällä ihan uskomattoman söpöjä. Kuumuuden vuoksi torakka-ja rottaseuralaiset ovat jääneet vähäisiksi, joten kissoillakin on aika laiha fiilis, mitä olen niitä tarkkaillut. Gekkoja sen sijaan on monessa mutkassa ja paikassa, joskus hyppimässä pesuvadista jalkaan kiinni, joskus seinällä, toisinaan ikkunassa. Sateen saapuessa elämä palaa aivan varmasti meidänkin lattioillemme. Muurahaiset ovat löytäneet jo tiensä sänkyyni. Ja minä kun vannoin etten ikinä suostu nukkumaan muurahaisten kanssa. Onneksi se yksikin tajusi tulla korvasta ulos ihan itse. Tässä kirjoittaessa selässäni oli koppakuoriainen.

Täällä ei kannata laskea suunnitelmallisuuden varaan, mikä on toisaalta omasta mielestäni hirveän helpottavaa, kun ainoa mihin kannattaa oikeastaan loppujen lopuksi keskittyä on tämä hetki. Jäimme odottamaan lapsia iltapäivätunneille lounassiestan ja projekti-iltapäivän valmistelun jälkeen, eikä mukuloita näkynyt missään. Selvisi, että lapset olivat päässeet jo koulusta. Jäimme nauttimaan netistä, jonka huomasimme lauantaiaamuna kadonneen, vaikka toimisto oli käytössä. Onneksi ei pääse nettiin aina kun haluaa. Se tekee ihan hyvää näin nykyaikana, kun pitää olla aina tavoitettavissa. Olisi se silti kiva, kun tarvitsisi tietoa, jota ei nykyään saa kuin netistä. Esim. Krikettipelien aikataulut tai juna-asemien nimet. ...Tai MM-lätkän tulokset. Eivätkä nuokaan elämää kaada.

Fiilis tästä kielikylvystä on aivan mahtava. Kielten opettelu on aina ollut minulle tärkeä avain vieraisiin maailmoihin. Miten juuri nuo ihmiset sanovat, että niillä on ikävä? Mitä se oikeastaan pitää sisällään niiden kielessä? Miten ne huomioi toisensa? Mitä sanoja niiltä puuttuu, mitä sellaista niillä on mikä meillä menee eri reittiä tai puuttuu? Nyt olen siis opiskellut hindiä vuoden yliopistolla, ja päässyt sitä käyttämään täällä. Ei saa pelätä käyttää kieltä, jota on opetellut. Virheitä tulee, mutta ihmiset ymmärtävät sen kyllä, ja yksikin tyttö jaksaa aina korjata jos sanon jotain pöljää. Esimerkiksi halusin eilen kovasti syödä kartan aamiaisen sijaan, ja ajattelin sellaisen yllätyksen tarjota pojillekin. (naaqsak on eri asia kuin naashtaa) Iloista on, että oppitunneilla pääsee pitkälle jo jos osaa käskeä lapsia hindiksi. Idhar aie toimii paljon paremmin kuin ”come here” ja on lyhyempi ja ytimekkäämpikin. Lisäksi talonmiehen vaimo, talonmiehen mukulat, ompelijatädit ja oppilaat sanoivat, että ihan milloin vaan haluat tulla juttelemaan hindiksi, niin tänne vaan. Se on ainakin täällä ollut monen mielestä siistiä, että joku jaksaa ja on kiinnostunut niin paljon, että opettelee. Miettikää, eikö ole joka kerta siistiä, kun joku on halunnut opetella suomen? Ehkä ihan ensimmäinen tilanne ei ole silti, että päädyt opettamaan kielellä, jota itse olet opetellut vasta vuoden. No, nyt on, näillä mennään. Nukun taas hindin kirja pään vieressä.

Lähdimme pienen päivän toisen siestan jälkeen rentoutumaan keskustaan. Reissu oli hyvä, vaikkakin raskas loppujen lopuksi muun muassa kotiinpääsyn vuoksi. Kävimme parilla olusella kuumien päivien ja opetuksesta selviämisen iloksi. Paikat olivat hyvin länsimaalaisia. Ensimmäiseen osasin varustautua, ja iltapäivästä oli vielä hiljaista. Toiseen, ruokailun jälkeen fancyssa intialaisessa ravintolassa (jossa illallinen oli silti 4€ per nenä), en osannut varustautua yhtään. Aivoni eivät rekisteröineet ollenkaan hotellin aulan turvatarkastusta, leditikkuja katossa, ja sitä pientä kapeaa sokkeloista käytävänpätkää, joka johti hirveään jumputukseen ja saliin jossain puolivälissä maan alla, jossa brittiläiset risteilymatkalaiset jorailivat. Ihan kuin joku olisi repäissyt pois sieltä 7000km takaa, pois sieltä missä halusin olla. Se oli hyvä herätys siihen, että oikeasti haluaa olla täällä, nähdä ja kuulla nuo äänet tuolla porttien ulkopuolella ennemmin kuin paeta johonkin keitaaseen, jossa myydään mielikuvia ja ihmiset humaltuvat kun ulkopuolella joku kerjää rahaa vesipulloon. Se oli kolkko keidas, vaikkakin hiljaisempana ihan mukava paikka. Tuo baari oli hyvä herätys siihen, että vaikka tämä viikko on tuntunut menevän hetki toisensa jälkeen tuulitunnelissa, umpiputkessa, on sillä on lähtemätön vaikutus jo nyt. Sen verran vapisin liian kylmän (+23C) sisätilan tuulettimista ja kaipasin takaisin ulos. Ensimmäiseksi ulos mennessäni, kun yritimme saada taksia, juttelin pienen kerjäläistytön kanssa. Hetken mielijohteesta annoin vesipulloni, sillä pääsisimme pian kotiin ...vai pääsisimmekö?

Taksit ovat kenkkuja joskus. Etenkin silloin, kun on perjantai-ilta, olet paikallisella ostoskadulla (Park Streetilla) ja kuljettajat ovat selvästi sopineet, että ketäänhän ei sitten oteta mittarilla kyytiin, eikä ainakaan alle 200 rupian. Lopulta kaipuu kotiin ja omaan sänkyyn oli sen verran kova, että sitten mentiin parilla sadalla rupialla alle sadan rupian matka. Eihän se ole paljon mitään (2,5e), mutta periaatekysymys siitä, milloin saa kusettaa ja milloin ei. Ja saako ylipäätänsä kusettaa tai vaihtoehtoisesti kohdella ylimalkaisen hyvin vain sen takia, minkä värinen on iho. Lentokentällä vaivaannuksen määrä oli suunnaton, kun etsimme viikko sitten pre-paid taksia, ja meille ei annettu vaihtoehtoa kuin mennä kaikkien ohi aloittamalla vain meidän palvelemisemme muiden ohitse. 

Seuraavana aamuna kohtasimme taas oikukkaita takseja. Taksit eivät heitä jos matka on liian lyhyt. Eihän se ole kannattavaa heittää 25rupian keikkoja. Näin kävi toistuvasti, kun yritimme Lake Gardensilta saada taksia Kalighatille (temppeli). Kävellen sinne on ehkä 3km, mutta ei tuossa 40 C säässä sitä kyllä kukaan kävele. Odotellessamme etsimme suurinta varjoa pienien joukosta, jonka alle tungimme kaikki kolme, ja seurasimme ihmisiä kaivolla peseytymässä yrittäessämme taksia. Kaivoihin siis tulee vain tiettynä säädeltynä aikana vettä, jolloin se virtaa valtoimenaan sieltä ulos ja ihmiset kylpevät puolen korttelin voimin ja hakevat vettä varastoon.

Muutimme suunnitelmia, ja suuntasimme aivan ensimmäiseksi Victoria's Memorialille eli Kolkatan Taj Mahalille. Mahtipontinen, loistelias, säväyttävä. Sitä se kyllä oli. Harmiksi ei valmistunut vain siihen mennessä, kun Victoria tuli aikoinaan katsomaan hänen kunniakseen pystytettyä pytinkiä. Joku saattoi suuttua. Meitä ei suututtanut lämmin ilma ja varjoton matka. Puisto oli kaunis. Aina siellä täällä saattoi julkisesta katukuvasta piiloon lähteneitä pariskuntia. Pojillehan täällä on siis täysin normaalia kävellä käsikädessä ja halailla toisiaan ilman mitään sen suurempaa seksuaalista latausta. Pariskunnat olivat tulleet puistoon, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä näkymät olivat uskomattoman kauniita, ja puiden varjossa pienessä tuulessa oli mukavaa.

Vessat ovat tänä viikonloppuna IPERin länsimaisesta vessasta ulos uskaltauduttua olleet vähintäänkin mielenkiintoisia, kuten eilen kun lähdimme Victoria's Memorialilta etsimään ruokapaikkaa. Päädyimme DriveInn-nimiseen paikkaan. Niin, täällä muuten Inn tai Hotel ei merkitse välttämättä sitä, että kyseessä olisi hotelli – tai ainakaan että paikkoja nukkua löytyisi muualta kuin lavetilta tai pyyhkeeltä lattialta, jos viranomaiset sattuvat kyselemään. Kadulta löytyneen akvaariokaupan vieressä olevan dhaban nimikin on ”Hotel (jotakin)”, vaikkei siinä hökkelissä ole edes seiniä. Sillä saa luotettavamman kuvan. DriveInn-oli kuitenkin hieno paikka. Kotoisa bungalow-tyylinen ravinteli, jossa oli ikkunat joka puolella. En kyllä vieläkään tiedä, mitä kardemumma-masala-pullan makuisessa limpparissani oli. Poikien ruoka näytti tosi hyvältä, emmekä ole mitään pahaa onnistuneet täällä vielä syömäänkään.

Suuntasimme loppuiltapäiväksi kohti Indian Museumia. Se oli mahtava, muttei ehkä aivan täydessä loistossaan, sillä yli puolet huoneista oli remontissa, koska nyt ei ole turistisesonki. Hintaero lipussa on muuten jännittävä. Paikallisilta sisäänpääsylippu on 10rs., meiltä ulkomaalaisilta 150rs. Ymmärrän, että siinä on huomioitu tulotaso, sillä edelleenkin 150rs on noin kaksi euroa, ja sillä ei saa itsensä esimerkiksi Mäkkärissä kuin vihaiseksi. Vaihtoehdot Indian Museumin näyttelyesineissä olivat eläinten kohdalla joko keinokarvasta ja muista aineista kasatut otukset tai suolaliemeen ja purkkiin upotetut otukset. Näky oli silti häkellyttävä. Pidin erityisesti jumalpatsaista ja geologian osastosta.

Päädyimme päivän aikana useisiin turistikuviin. Päädyimme siis olemaan turisteina turistikohde turistikohteessa, kuten esimerkiksi Victoria's Memorialin pihalla. Ihmiset ottivat meistä myös salakuvia, ja muka kuvasivat puuta, toisiaan meidän edessämme, tai ottivat olan yli kuvia vaivihkaa. Aurinkoinen hymy päälle vaan, ja ihmettelemään että onpa maailma hassu. On ne vaaleat hiuksetkin, ilmeisesti. Yksi tyttö sanoi koko matkan Indian Museumissa meitä hihiteltyään, että olemme ”Barbie Family, hihi”.

Museon jälkeen totesimme vain olevamme hirveän väsyneitä ja haluavamme kotiin. Olimme olleet kaupungilla viisi tuntia, mutta lämpötila vei mehut. Illalla suuntasimme lähelle auenneeseen uuteen Smart Kolkata -nimiseen ravintolaan, joka paljastui olevan länsimais-kiinalainen ravintola. Soittolistaan kuuluivat mm. Sound of Music:n soundtrack ja Those Were The Times, ja ruokalistaan ceacarsalaatti, spagetti ja garlic chicken. Sattuii toinen tahaton, tahtomaton pako todellisuudesta vuorokauden sisään. Ruoka oli hyvää kuitenkin. Matkalla ravintolaan ja takaisin seurasimme pyhiä toimituksia ja korttia pelaavia ihmisiä. Aamulla kylpevät ihmiset nähtyämme ja korttia vaatepakkojen keskellä pelaavien ihmisten puuhia seurattuamme heräsi jälleen kerran fiilis ”Jengi ihan oikeesti asuu täällä. Joka päivä.”

Palan innosta kertoa sunnuntaista, nyt kun kirjoitan tätä sunnuntai-iltana, mutta siitä lisää myöhemmin. Bileet, jotka alkoivat kadunkulmassa lauantaina, jatkuvat edelleen, ja täällä paukkuvat pyssynkuuloiset papatit, raketit ja rummut kantautuvat niin että rintalastassa tärisee. Kolkata elää ja hengittää, ja sateen jälkeen täällä tuoksuu hitunen viidakkoa.