Kirjoittanut Jasmin
(13.-15.6.)
Olemme nyt Varanasissa, toiselta
nimeltään Benaresissa. Matkalle kohti Varanasia lähdimme (hui)
perjantaina 13. Hotellinpitäjämme vei meidät jeepille klo 8
aamulla, sopi hinnan ja aloimme kavuta alas vuorilta. Emme
valitettavasti saaneet matkalla kuvaa ”norsuvaara”-kyltistä,
joka on intialainen versio hirvivaarasta, mutta ehdimme ajoissa
juna-asemalle. Juna oli kuitenkin ilmeisesti maan tapaan myöhässä
(tunnin), ja siitä jopa hajosi veturi illantaitteessa. Seisoimme
keskellä peltoa tunnin-puolitoista ja paikalliset mukulat
tuijottelivat meitä, kun uutta veturia tuotiin. Intiassa matkalla
olemisen on parempi olla ”se juttu”, sillä veikkaan että
ajoissa oleminen on junilla harvinaisuus. Jos VR sapettaa, niin eräs
nainen junasta osasi kertoa, että Rajasthan Express oli huhtikuussa
10-15 tuntia myöhässä.
Varatessamme lippuja toukokuussa
jouduimme ottamaan yhden lipun AC3 -luokasta ja kaksi AC2:sta. Matti
meni AC3:n ja nukkui kuulemma koko matkan New Jalpaigurista Varanasi
Junctionille. Aika aivokuollut olohan oli, ja matkustaminen paikasta
toiseen voi olla yllättävän rankkaa, varsinkin jos vastapäätä
oleva lapsiperhe ei ymmärrä kännykkäetiketin tarkoitusta, vaan
soittaa bollywoodräminää vielä kaksi tuntia meidän
nukkumaanmenomme jälkeen. Matkalla maisema vaihtui ja ylitettiin
parit osavaltion rajat. Nyt olemme Uttar Pradeshissa, siis
ensimmäistä kertaa matkallamme poissa Länsi-Bengalista. Jossain
vaiheessa nukkuessamme havahduin siihen, että tarjoilijapoika, joka
oli herättänyt illallisen jälkeen minut kolmesti ja tyrkännyt
syliini mm. nukkuvan Laurin jäätelön ja servetin, ilmeisesti ei
herättäisikään meitä koska olimme perillä Varanasissa, mutta
pyysi kyllä tippiä eikä lähtenyt millään. Hämmentäviä
tilanteita. Sillä hetkellä erityisesti intialainen palvelukulttuuri
ei jaksanut aueta.
Heräsimme 1.30, junan arvioituun
saapumisaikaan. Uusi veturi oli ilmeisen nopea, sillä olimme lopulta
vain tunnin jäljessä aikataulusta. Minulle Varanasiin saapuminen ei
ollut alkuun ilmiselvää. Lähellä oli peltomaisemaa, pieniä
taloja, pikkukylämäisiä kortteleita. Tunne siitä, että asema
olisi ehdottomasti Varanasi, tuli salamana, kun näin junaraiteilla
lehmän keskellä asemaa. Sen jälkeen ilmestyi puukyltti, jossa luki
”Varanasi JN”. Matka hotellille sujui todella kivuttomasti
tuktukilla. Voin kertoa, ettei ainakaan se aika, jonka vietän vielä
Matin ja Laurin matkassa, tulisi olemaan hotellissamme kivutonta,
mutta tilanne kääntyisi lopulta lmeisesti parhain päin.
Kolmelta yöllä saapuessa kuulemme
väsyneinä, että AC-huonetta ei ole tarjolla, vaikka olemme
sellaisen buukanneet. Päädymme huoneeseen, jossa extra bedini on
patja lattialla, hirveän myllyttimen vieressä, joka kierrättää
huoneessa olevaa, käytävältä virtaavaa, tulikuumaa ilmaa.
Parivuode oli jotenkin tyypillinen ratkaisu mitä voisi olettaakin –
kaksi isoa vuodetta lakanalla yhteen vedettynä. Sängyt täyttivät
koko huoneen, eikä ylimääräistä tilaa ollut lähes yhtään.
Aamulla lähdimme syömään aamiaista
Assi Ghatille [Ghat = Gangesiin laskeutuva porraslaituri, eli
kastautumispaikka], joka ei ole kovin kaukana. Vaatika Cafe tarjosi
hyvää pastaa. Siinä istuessa havaitsimme jotain sellaista, mitä
emme ennakkotietojemme perusteella osanneet Varanasista odottaa.
Gangesin vastarannalla nimittäin ei ole mitään. Aivan rannassa
näkyy vain metsänreuna.Joskus vuonna 1978 vesi on tulvinut hyvin
korkealla, ghatien maharajojen asuntojen parvekkeiden kohdilla (n.
6metriä korkeammalla). Tähän aikaan vuodesta Ganges, jota
paikalliset kutsuvat nimellä Ganga, on hyvin kuiva, ja vastarannan
tyhjää metsänreunaa, sekä ennen kaikkea hiekkaa on useampi sata
metriä. Monsuunin jälkeen ghatien portaat taas eivät ole edes
näkyvissä kaupungin puolella rantaa. Maisema vaihtelee kovasti, ja
nyt onkin ”low season”, eli ei paljoa turisteja. Lämpötila
kipuilee neljänkymmenen asteen yläpuolella.
Kävelimme melkein koko lauantaipäivän
ghateilla. Yksi asia, jonka huomasimme selvästi vahvemmin täällä
oli turismi. Täällä ei bisnesyritystä puutu. ”Boat, sir?”
kysymys tulee jopa silloin, kun on juuri hypännyt veneestä.
Ghateilla on kieli-ja joogakurssimainoksia. (Bongasimme myös
Childlinen mainoksia!) Pujien [= hindurituaali tai juhla] aikana joku
haluaa myydä chaita. Ihmiset ovat valmiita selittämään, mitä
hautajaisrituaaleissa tapahtuu ja sen jälkeen yrittävät
suostutella katsomaan kauppaansa. ”You happy, me happy, don't have
to buy. Come on.” Niin justiinsa. Matkallamme ravintolamme
portaissa meidät yhytti mies, jonka myyntipuhe meni suurinpiirtein
näin: ”Hey, come to my sh*tty shop, I have camel sh*t, cow sh*t,
bullsh*t...just sh*ttiest sh*t, it's the cheapest and the worst.”
Tyyppi erottui jotenkin. Päätimme kokeilla, mitäänhän ei
tarvitsisi ostaa. Omantunnon tuskat ja hiillostuksen tunteminen olisi
kiinni omasta jääräpäisyydestämme, ja aina saa sanoa ei ja
keskeyttää kaupankäynnin, vaikka sentimentaalinen vetoaminen
olisikin käynnissä. Ostimme päiväpeitot Masan kanssa.
Hotellinomistaja sanoi, että hävisin 500 rupiaa (~6e), sillä
tilkku+kirjaillun päiväpeiton saisi n.11e (900rs.)
tehtaanmyymälästä.
Keskustellessamme keskenämme
totesimme, että asian arvo on täällä juuri se, mitä siitä on
valmis maksamaan. Kauppa on onnistunut, kun molemmat osapuolet ovat
tyytyväisiä, vaikka asioilla olisikin alin optimihinta. Kiertelimme
ghateja ja jossain kohtaa lähdimme hyvin epäjohdonmukaista tarinaa
kertovan 18-v pojan matkaan. Halusimmekin shoppailla, joten tällaisen
tourin hyötykäyttö tuli tarpeeseen. Siinä sitten kierrettiin
parit ”serkun” ja ”isän” vaateliikkeet, ja saimme tavaroita
mitä etsimmekin, ja kovapäisenä ei tarvitse ottaa tuotteita
hinnalla, jota ei saa tingittyä haluamakseen. Meihin kyllä
yritettiin käyttää hiillostustaktiikkaa, kun yhdessä
vaatekaupassa omistaja käski (hindiksi) poikaansa pistämään
tuulettimen pois päältä, ja väitti sen olleen sähkökatkos.
Seikkailimme pitkin pieniä katuja,
galeja, ja löysimme itsemme kattoravintolasta. Täällä
opastuskyltit roikkuvat missä sattuu, ja saattavat olla maalauksia
seinässä, lippuja, vain hindiksi, ja osa niistä alkaa hyvin
ajoissa, jopa 1,5km ennen määränpäätä. Esimerkkinä Dolphin
restaurantin kyltitys oli avuksi, ja ne johdattivat meidät Main
Roadilta galien lävitse takaisin Gangesin rantaan. Sinne ei olisi
toivoakaan ollut löytää ilman kylttejä. Assi-ghatille opastava
kyltti Assi Crossingilla on vain hindiksi. Kaiken lisäksi kyltti on
kiveen hakattu ja maassa. Viimeksi puoliksi sen päällä makasi
lehmä. Täällä kannattaa myös kysellä.
Pitkän vaelluspäivän jälkeen otimme
pyöräriksat kotiin, sillä muita kulkuvälineitä ei ollut
näkyvissä. Mietimme pyöräriksalla ajelua jo Kolkatassa, mutta ei
tullut tilaisuutta. Täällä se tuntui mielestäni kulkutapana
jotenkin luonnolliselta. Meno oli hurjaa, ja siinä vaiheessa tuli
fiilis, jossa sai kiinni jostain syvemmästä tämän kaupungin
olemuksessa. Liikenne täällä on ihan oma lukunsa kirjavuudessaan.
Kolkatassa sitä hallitsivat taksit ja kaaoottiset suurkadut.
Darjeelingissa taas vuoristotiet mutkittelivat ja portaat loivat
oikoreittejä mitä hämyisimpiä ja ennalta-arvaamattomampia suuntia
kohti. Täällä siitä osasta Varanasia missä olen ehtinyt liikkua,
ghatien lähellä, infrastruktuuria hallitsevat pikkukadut, ja
liikenteessä näkyy aivan eri asioita kuin kummassakaan aiemmassa.
Aloitetaan vaikka lehmistä ja
sonneista. Käännyt kulman ympäri, ja siinä on sonni, jonka leveys
täyttää koko kujan. Ei oteta sitten tota reittiä. Nurkan takaa
voi oikeasti siis kolaroida lehmän, puhvelin, apinan tai kilin
kanssa. Koirat eivät erityisemmin tykkää lehmistä, joten eilen
sai reagoida nopeasti kun lehmä ravaa kohti. Paikallisen pikkukadun
yleisin leveys on sellainen noin 1,5m. Isommilla teillä on
pyöräriksoja, tuktukeja (jotka ovat täällä takseja),
moottoripyöriä, polkupyöriä, ihmisiä ja kaikki aiemmin luetellut
eläimet. Niin, ja tietysti ne autot, joissa on tuunatut töötit.
Intia-fiilis tuli jotenkin eri tavalla
lävitse myös hotellin kattoterassilla istuessa. Aiemmin päivällä
olimme kulkeneet eri ghatien lävitse, ja nähneet mm.
polttohautauksen. Illalla taivaanrantaa Gangan rannalla koristivat
hääjuhlien ilotulitukset. Jossain alkoi puja, ja alla levittäytyi
temppelien kattotorneja. Täysikuu loisti hieman punertavaa kajoa.
Tämä kaupunki elää ja sykkii jokaisessa henkäyksessään, mutta
siinä on jotain ikiaikaista.
Darjeelingissa olimme nähneet yhden
pyhätön, jossa oli oma syvennyksensä Shivalle, Lakshmille
Buddhalle, muslimeille ja kristityille. Täällä on oma ghat Äiti
Teresalle. Enemmän on enemmän, totesi Lauri. Enemmän ääntä,
enemmän värejä, tuoksuja, kaikille aisteille, enemmän. Olen
tullut johtopäätökseen, että täällä pyhä tuntuu olevan usein
se hiljaisuuden väliin jäävä tila, ja se tila on mahdollisimman
laaja. Jos suomalainen ihminen keskimäärin tuntee pyhää
hiljaisuuden keskellä saunassa tai metsässä hiljentyessä, täällä
se on mahdollista kiireisellä galilla, jossa tulee vastaan niin
lehmiä, kanoja, koiria, pukkeja, moottoripyöriä kuin ihmisiäkin.
Ympärillä soivat torvet, kilisyttimet, kilkattimet, suitsukkeet
tuoksuvat ja joku laulaa enemmän tai vähemmän raa'alla äänellä.
Kaiken tämän keskellä, pienessä tilassa mahdollisimman täynnä,
joku sytyttää tulen pyhätön eteen ja tekee rituaaleja. Minusta
näyttää siltä, että yhtä lailla kyllä täälläkin pyhä on
myös hiljaisuutta ja hiljentymistä. Arkipäivässä mantroja lukeva
guru vain jää kaiken kaaoottisen symbioosin alle, osana kaikkea.
Aamulla heräsimme jälleen kukonlaulun
aikaan klo 4.30 ja suuntasimme veneelle Gangesin rantaan. Vanha mies,
joka osasi kertoa meille 1978 veden korkeudesta souti meidät
veneellään ghatien ohitse verkkaiseen tahtiin, ja kertoi Broken
Englishillään mitä osasi. Tässäkin aamuisen veneajelun jälkeen
minuun iski aitous, ja tunne siitä että olemme juuri tämän
uskonnon sykkivässä keskuksessa. Jokiajelun jälkeen, se hotellimme
työntekijä, joka aamulla johdatti meidät venemiehelle, oli itse
kylpemässä Gangassa ja jatkoi iloisesti hymyillen ja päätä
heilutellen rituaalejaan, kun meitä ei tarvinnutkaan viedä
hotellille venereissun jälkeen.
Vietimme eilisestä päivästä ison
osan lepäillen, sillä edellisenä päivänä olimme liikkuneet
aivan valtavan paljon tässä kuumuudessa. Sunnuntaipäivä tuntui
ehdottomasti kuumimmalta, vaikka täällä ilman kosteuden ollessa
merkittävästi Kolkataa ja Darjeelingia pienempi, hikoilua ei
tapahdu aivan niin paljon. Kiertelimme päivästä vain hotellin
lähellä pienen kierroksen, ja suuntasimme illemalla vanhaan
kaupunkiin pohjoisemmille ghateille etsimään ensin Blue
Lassi-nimisen paikan, jossa on myyty lasseja yli 70 vuotta. Lassit
täältä tulivat hämmentävän näköisistä saviastioista ja
hedelmiä ei ollut vedetty blenderillä hirveän sekaisin.
Blue Lassista suuntasimme etsimään
Vishwakanathin temppeliä. Yksi parannusehdotus olisi Intian turismin
kasvattamiseen: edes jotkut kyltit temppelille olisivat kivat. Samoin
tieto jonnekin esille, että passi tarvitaan, laukkuja ei voi viedä
sisään, ja että ei-hindut eli me maitonaamat pääsemme sisään
vain portista 2. Joskus toiste sitten. Lähdimme etsimään siitä
St. Thomasin kirkkoa. Tämä oli ehkä mulle näistä uskonnollisista
jutuista se esiinpistävästi sytyttävin (akateemisesti olen ihan
liekeissä kyseisestä porukasta). Hindinkielinen gospelvirsi
raikasi, kun ihmiset sareissa ja kurtissa olivat sunnuntain
iltapalveluksessa, taputtivat ja astuessaan sisään koskettivat
kynnystä kunnioittavasti. Olin niin rauhallisen tyytyväinen ja
onnellinen seuratessani, että en osannut sanoa mitään. Suuntasimme
veneelle, jonka olimme tinganneet aiemmin päivällä viemään
meidät katsomaan seitsemältä alkavaa ganga aartia, joka ilta
illantaitteessa auringonlaskiessa toistuvaa tulijuhlaa.
Kelluimme vähän ennen seitsemää
Gangesin pinnalla, ja siinä tuli mietittyä, mitä kaikkea yksi
joki, voi tehdä, tukea ja pitää yllä. Kaiken äiti, yhden
maailman vanhimpien kaupunkikeskittymän vieressä. Olemme kahden
päivänä nähneet ruumiin polttohautauksen, ottaneet ajattelematta
hatut pois päästä polttohautausghatin yli käytyämme, nähneet
surevia sukulaisia kylpemässä, ja kuolleita kaloja joen pinnalla.
(Ja täällähän puilla makaavan ihmisen kuolemasta ei ole millään
24h kauempaa). Olemme nähneet ihmisten iloitsevan ja riemuitsevan
pyhän äärellä, kun lapset aamupesulla ovat hyppineet pommeja
virtaan. Olemme nähneet aamurukousrituaaleja vain ihmisen ja
Gangesin välillä. Puhvelit ovat kakanneet ja lisääntyneet
Gangesissa. Ghatien juurella pelataan krikettiä. Sinne päätyy
kuollessa, sieltä viedään vettä kotiin kanistereissa
siunaustoimituksia varten, siellä iloitaan, siunataan.
Ganga aarti oli kaunis. (Vaikka siellä
kaupustelijat lässäyttivät tunnelmaa.) Minusta siinä yhdistyivät
kauniilla tavalla Gangesin ja Shivan, veden ja tulen, symboliikka
sekä liikekieli. Veden pinnalla kellui lootuskynttilöitä. Ganges
ottaa ihmisen vastaan monella eri tavalla. Venepoikamme,
parikymmenvuotias souti meidät havainnoitavan ripeästi Assi
ghatille rituaalin jälkeen. Söimme pizzeriassa, ja siirryimme
huoneisiin viettämään helvetellisen kuumaa ja ikävää yötä.
Nämä olivat matkani viimeiset päivät Laurin ja Masan seurassa.
Lähden tänään Delhiin, ja irtaannun matkaporukasta.
Eilen istuessamme aivan uskomattoman
persoonan, riksakuski Bullin kyydissä läpi Varanasin katujen, tuli
haikea olo. Voisin ihan hyvin jatkaa matkaa vielä, ja eritysesti
näiden kahden kanssa, vaikka tuntuukin hyvältä palata pian kotiin.
Se on varmaan se paras fiilis, minkä voi matkasta saada. ”Perillä
on tuolla, edessämme jossain, mennään, mutta ajetaan hiljempaa.
Toivon että matka jatkuu jatkuu vaan.” Tänään kutsuu Shiv Ganga
Express ja huomenna aamuinen New Delhi. Kuulemme
vielä, mutta
enemmän kuulette Laurista ja Matista.
”...Jab koi baat bigad jaaye, jab koi
mushkil pad jayee... tum deena saath mera o humnawaaz.” Tum bahut
pyaare ho. Namaste, larke. Phir milenge.
~ Jasu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti