Pedagogiikka on neliöitä

Kirjoittanut: Lauri

(28 – 30.5)

Pre-Scriptum:
Blogin päivittäminen on ollut viime päivinä netistä ja muista aikatauluista johtuen melko vaikeaa, joten ainakin tämän ja mahdollisesti myös seuraavan blogitekstin sisältö on tapahtunut jo jonkin aikaa sitten. Älkää kuitenkaan pelästykö: Kaikki tekstit saadaan lisättyä tänne kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.

Taas on yksi työviikko eletty. Niillekin teistä, jotka eivät sitä vielä tiedä, mehän olemme täällä siis vapaaehtoistyössä. Emme siis turistilomaile, vaan meillä on työajat, työtehtävät ja selkeä päivärytmi. Hommiin kuuluu intialaisten lapsien opettaminen. Toiselle ryhmälle ollaan opetettu matematiikkaa ja värejä, toiselle avaruudesta ja planeetoista. Planeettoja ja tähtiä ollaan askarreltu paperista, joita ollaan kiinnitetty luokan kattoon teipillä. Arkemme on hyvin säännöllistä. Aamupala, lounas, päivällinen, nukkumaanmeno jne. toistuvat sen verran samoihin aikoihin, että itse olen myös alkanut herätä aamusta toiseen samaan aikaan ilman herätyskelloa.

Opetusalasta innostuneena duunimme täällä on ollut parhaimmillaan erittäinkin mielenkiintoista. Vasta täällä olen oppinut todella näkemään niitä asioita, joita on sanottu suomalaisen koulujärjestelmän vahvuuksiksi. Ensimmäisenä havaintona se, että meillä koulu aloitetaan vasta 7 vuotiaana. Intiassa vastaava ikä on britti-imperiumin yleisen linjan mukaan 5. Viisivuotiaalla ei kuitenkaan ole vielä jaksamista, keskittymistä tai rittäviä idea- ja sanavarastoja, jotta kovinkaan kovia teoriapaketteja voisi opettaa. Sen sijaan 5 -vuotias on vielä iässä, jossa leikki on tärkein oppimisen muoto. Erilaiset pelit, leikit, kuvat ja aktiviteetit luovat lapselle konsepteja siitä miten maailma toimii paljon paremmin kuin vieressä pauhaava opettaja. Lastentarhat, eskari ja päiväkoti kunniaan!

Vieressä pauhaava opettaja taas on jotain sellaista, mitä Intiasta kyllä löytyy. Opetusote tuntuu olevan hyvin autoritäärinen ja tiukka. Aina kun opettaja puhuu se kuulostaa siltä kuin se olisi oppilaille ihan uskomattoman vihainen. Ja jos Jasminin kielitaitoon on uskominen, ei opettajien sanavalinnatkaan ole erityisen mukavia, vaan ne tylyttävät oppilaita ihan täysillä. Meininki on siis sitä, että kun 5 vuotias oppilas kaataa vahingossa tuolinsa, opettaja huutaa sille siitä pienen hetken täysiä päin naamaa. Kun opettaja on läsnä, oppilaat jäpittävät asennossa kuin armeijassa.

Luovuuteen tai yksilöllisyteen ei kannusteta, vaan tärkeimpänä oppimismetodina tuntuu olevan ulkoa opettelu ja kopiointi. Kopioidaan se, mitä opettaja tekee ja käskee ja opetellaan se ulkoa. Oppilaat eivät saa niitä ”ahaa-elämyksiä”, eivätkä he välttämättä tiedä miksi jokin asia menee kuten se menee. Kun opetustapana on kopiointi ja ulkoa opettelu, ei oppilaille rakennu päähän konsepteja. Erinomaisena esimerkkinä tästä on matematiikka. Eräskin tyttö laski sujuvasti, että 3+1=4, mutta ei osannut laskea 1+1. Koko yhteenlaskun konsepti oli siis vieras. Joihinkin tehtäviin kuitenkin muistettiin vastaus ulkomuisista. Näille on opetettu, että 3+1=4. Ei sillä väliä, mitä yhteenlasku oikeasti on. Samoin toinen tyttö tiesi, että 10 + 2 = 12 ja 20 + 2 = 22, mutta ei tiennyt mitä on 30 + 2. Oppilaat ovat siis mekaanisesti tehneet laskuja opettajalta ja toisiltaan kopioiden, mutta kokonaan ymmärtämättä, mistä niissä on oikeasti kyse.

Oppilaat myös kopioivat täysin suoraan toisiltaan. Uskon, että intialaisten opettajien melko epäpätevällä opetustavalla on tähänkin tapaan suora yhteys. Iperin opettajat pitävät tuntia niin, että oppilaille annetaan tunnin alussa muutama tehtävä. Ne tahkotaan läpi tiukan kurin alla ja tarkistetaan, jonka jälkeen lapset voivat käyttää koko lopputunnin leikkimiseen ja härväämiseen. Mitä nopeammin oppilas pystyy siis näyttämään opettajalle sen, mitä ope haluaa nähdä, sitä nopeammin oppilas pääsee löysäilemään. Monesti helpoin tapa tässä on se, että yksi luokasta tekee oikeasti ne tehtävät ja loput kopioi siltä oikeat vastaukset. Luultavasti täkäläiset maikat tietää, että noi kopioi paljon, mutta on niin gonahtaneita työhönsä, ettei niitä jaksa se oikein kiinnostaa. Opettajia ei oikein jaksa kiinnostaa. Ne ei aina edes tule tunnille. Ja kuulema joskus ne vaan nukkuu sen läpi lasten leikkiessä.

Meidät on täällä laitettu pitämään 2 tunnin mittaisia oppitunteja. En tiedä kuinka yleinen standardi kahden tunnin oparit täällä on, mutta 5-10 vuotiaalle lapselle se on aivan mahdottoman pitkä aika. Suomalaisten alakoulujen 45min mittaisista oppitunneista todella löytyy salattu viisaus. Kolme varttia alkaa oikeasti olla melko maksimiaika, jota pieneltä lapselta voi vaatia keskittymään. Täälläkin kaikki oleellinen on tehty ja sanottu jo ennen kuin oppitunti on edes puolessavälissä. Loppu ajasta on ihan yhtä tyhjän kanssa. Puolentunnin mittaisen välkän jos saisi keskelle oppituntia, niin nää vois oppia ihan samassa ajassa merkittävästi enemmän.

IPER ei kuitenkaan ole mikään Intian ”standardikoulu”, vaan enemmänkin tukiopetuspaikka. Normaali intialainen alakoulu avaa ovensa oppilaille aamulla klo 06:30. Koulupäivä loppuu yleensä jo 10:30, josta osa lapsista ryntää suoraan IPERille. Koulut on kaukana ja joillain oppilailla voi mennä koulumatkassa jopa melkein kaksi tuntia. Melko älytöntä ajatella, että osa muksuista iskee repun selkäänsä ja lähtee koulupolulle jo puoli viisi aamulla.

Kouluun kuitenkin lähdetään mielellään. Intiassa ei ole oppivelvollisuutta, mutta kaikilla on oikeus alakoulutasoiseen opetukseen. Koska koulua ei ole pakko käydä, se ei tavoita kaikkia. Koulupudokkaita on myös paljon. Yhden tutkimuksen mukaan valtion kouluissa alottavista lapsista noin kolmannes lopettaa koulun kesken. Toinen kolmannes käyvät koulua epäsäännöllisesti silloin tällöin. Jäljelle jäävät oppilaat kuitenkin todella haluavat olla koulussa. Luokasta poistaminen on täällä oikeasti tosi paha rangaistus. Sen kerran kun me laitettiin yks tyttö hetkeksi luokan ulkopuolelle rauhoittumaan. Tyttö hiljeni heti ja oli jopa lähellä ettei alkanut itkemään. Sen verran rankka juttu luokasta poistaminen oli. Sama homma jos koulupäivä lopetetaan kesken tai koulupäivä on yllättävistä syistä peruttu. Suomessa oppilaat juhlis, että ”JES! VAPAAPÄIVÄ!”, mutta täällä oppilaat oisivat luultavasti vaan pettyneitä.

Normaalin opetuksen lisäksi päästiin keskiviikkona käymään myös kahdessa Iperin Outreach Centerissä. Outreachit on Iperin alla toimivia, slummeissa sijaitsevia tiloja, joihin lapset voivat tulla koulun jälkeen olemaan, opiskelemaan ja viettämään aikaa. Kuten kaikki IPERin lapset myös nämä ovat kaltoin kohdeltuja, apua ja suojaa tarvitsevia lapsia. Outreachissa meidät istutettiin tuoleihin ja lapset esittivät meille vuoron perään joko runoja, näytelmiä tai lauluja. Meitä esiteltiin lapsille kuin nähtävyyksiä.

Puhuttelevinta Outreachissa oli ehkä sen sijainti. Kaupungin ylläpitämä slummi sijaitsi lähes suoraan South Cityn takapihalla. South City, joka on pelkästään rikkaiden asuttamia suurten elinkustannusten korkeita kerrostaloja. Noin sadan metrin matkalla ihmisten yleinen tulotaso muuttui lähes olemattomasta erittäinkin hyväosaiseen. Kaupungin slummeissa asuvien ihmisten yleinen tulotasohan on noin 2000 – 6000 rupiaa kuussa (25€ - 80€). Täällä rikkaat voivat siis katsoa itse yleellisesti sisustetuista asunnoistaan, kun vieressä jengi taistelee selviytyäkseen jokapäiväisessä elämässään. Toisaalta ehkä kuitenkin parempi näin, sillä esimerkiksi Etelä-Afrikassa rikkaat ja köyhät eivät asuneet lähimaillakaan toisiaan, ettei rikkaiden merinäköalaa vahingossakaan pilaa yksikään köyhä ihminen. 

Torstaina ja perjantaina käveltiin paljon kaupungilla. Torstaina lähdettiin vaan spontaanisti kävelemään töiden jälkeen, löytääksemme itsemme pari tuntia myöhemmin Kolkatan keskustasta. Perjantaina taas kohteena oli Kolkatan pyhimmäksi paikaksi nimetty ”Kalighat”, jossa toisaalta yksikään matkaseurueemme jäsenistä ei tavoittanut minkäänlaista pyhää. Kerjäläiset, kaupustelijat ja muut onnen onkijat yrittivät jatkuvasti hyötyä meistä rahallisesti tavalla tai toisella. Joku iski käteen kookospähkinän ja suitsukkeen sanoen, että se on temppelin tapa ostaa moiset tuotteet (info = Se ei ole), yksi sanoi ettei temppelialueen portista saa mennä sisään kengillä, joten hän voi ottaa ne hetkeksi maksulliseen säilöön (info= Saa mennä kengillä), joku taas iski meille oranssilla maalilla otsaan merkin ja sanoi, että siitä seuraa 500 rupian pakollinen lahjoitus temppelille (Info = Temppelissä kenenkään ei tarvitse lahjoittaa kenellekään mistään mitään). Kalighatissa näkyi hyvin tämän maan meille rasittavin puoli. Kun jengi näkee, että me ollaan länsimaalaisia ja meillä on siis paljon rahaa, ei meitä jätetä koskaan rauhaan. Itsepintaisimmat kerjäläiset roikkuu lahkeessa kiinni satojakin metrejä. Kolkatassa kerjäläisiä toisaalta on vielä verrattain vähän, koska kenelläkään täällä ei ole rahaa, mutta Delhiä odotellessa...

Kolkata on myös siitä jännä kaupunki, että vaikka tämän mestan väkimäärä on valtava, ei se erityisesti näy katukuvassa. Kolkata ei yksinkertaisesti vaikuta kovinkaan suurelta kaupungilta, koska täältä puuttuu korkea Manhanttan -henkinen keskusta-alue. Sen sijaan kaupunki levittäytyy jokaiseen mahdolliseen suuntaan jopa kymmeniä kilometrejä. Ihmiset myös asuvat täällä verrattain pienessä tilassa. Yhdelle asukkaalle on kotonaan elintilaa ehkä kolmesta neljään neliömetriä. Tätä kaupunkia olisi älyttömän siistiä päästä katsomaan jostain korkealta.

Torstain ja perjantain kävelyissä nähtiin myös paljon uudenlaista. Nähtiin Kolkatan ”punaisten lyhtyjen alue” ja kaduillaan itseään markkinoivat naiset. Nähtiin kun ihmiset pelasivat krikettiä kaduilla ja virittivät sähkövaloja jotain tulevaa juhlaa varten.Nähtiin asuinyhteisö, jossa näimme tähän mennessä ehkä puhuttelevimpia ihmiskohtaloita, kuten esimerkiksi vastaamme rullannut täysin jalaton ihminen ja roskakasojen vieressä kykkivät alastomat lapset.

Pois kaupungista tulimme taksilla, joista perjantainen taksikuskimme oli koko tähänastisen matkamme hurjin Meno oli sen verran tiukkaa, että lyötiin Matin kanssa 20 rupiasta vetoa, että kolauttaako meidän taksi jotain paluuumatkamme aikana. Tästä sai alkunsa toivottavasti vielä pitkälle jatkuva tapa, jossa minä ja Masa lyödään pikkurahoista vetoa mitä kummallisimmista asioista.

Kahden viikon jälkeen täälläolo tuntuu edelleen mielekkäältä. Lasten kanssa toimiminen on parhaimmillaan erittäin mukavaa, ruoka on hyvää, lämpötilat ovat viilenneet hieman ja elämä on muutoinkin hyvällä mallilla. Viikonloppuna lähdetään kohti Sundarbansin suistoaluetta. Ehkä onnistumme jopa näkemään tiikerin?