Laulun arvoinen

Kirjoittanut: Jasmin

(2.-4.6.)

Intian reissumme on ollut muutakin kuin safariajeluja, nähtävyyksiä ja hyvää ruokaa. Se on näyttänyt meille tilanteita, ihmisiä tilanteissa, kohtaloita ja asioita, mitkä ovat pistäneet kyseenalaistamaan ja miettimään asioiden laitaa ja toimivuutta. Keskellä kaupungin elämää näkee kaikkea, ja paljon sellaista mihin ei vain saa omasta lähtökohdastaan kosketuspintaa. On tullut mietittyä ajatusta siitä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas. Täällä sen näkeminen on haasteellista, eikä aina se suoraan välity. On tullut käytyä keskusteluja ihmisarvosta, jokaisen paikasta ja arvosta osana yhteiskuntaa. Keskusteluja on käyty myös siitä, miten asiat toimivat, ja onko paha olo kun täällä katsoo asioita. Jo työskentely IPERillä tuo esiin ongelman, joka kohtaa ”unprivileged” lapsia, ja erityisesti tyttöjä, jotka ovat tuplasti ”unprivileged”. (plöh mitä nää sanat on suomeksi). Kaikilla ei vain ole mahdollisuuksia tässä infrastruktuurissa ja muussa olla samalla viivalla. Sen kuulee ja huomaa usein. Ei se silti tarkoita, ettei tilanne voisi muuttua, eihän?

Aloitetaan siitä, että onhan täällä ihmisiä, joita voisi kuvailla luurangoksi jonka päälle on levitetty nahka. Ihan tuossa, ”kotioven” takana, levittäytyy slummialue, jonka katot näkyvät Laurin ja Matin huoneen ikkunasta. Pahimmissa slummeissa emme ole olleet edes sisällä. Kolkata on köyhin suurkaupungeista, joten köyhien ja rikkaiden erot eivät ole kuulemma niin häkellyttävän silmiinpistävät kuin esimerkiksi Delhissä. Samoin kerjääminen ei ole niin suuressa mittakaavassa, sillä ei ole paljoa keneltä kerjätä – vaikka täällä onkin se 20 miljoonaa ihmistä, mutta köyhiä ihmisiä virtaa esimerkiksi Biharista karkuun sen alueen olosuhteita tänne, ja täällä on Bangladeshista karanneita ihmisiä. ...kaikenlaisia kohtaloita.

Kaduilla kävellessä olemme myös nähneet tilanteita, joissa esimerkiksi mies makaa ja rimpuilee kadulla. On käymässä siihen matolle nukkumaan. Heitän ilmaan havainnon, mitähän hän mahtaa tehdä, ja oletettava skenaario on vastauksessa: luultavasti kuolee. Huonosti voivaa naista tuktukiin taluttavat sukulaiset näyttävät surullisilta. Mitäköhän naiselle tapahtuu? Luultavasti kuolee. Monta kertaa on miettinyt kadulla makaavan ihmisen kohdalla, onko lapsi tai aikuinen kuollut, kuolemassa, vai nukkuuko muuten vain. Kauanko tuo ihminen, joka ei pysty nostamaan luisia jalkojaan, aikoo ottaa askelia. Lapsia juoksee kaiken maailman muovipitsihörhelöistä olemattomiin rihmankiertämiin. Nauraen tai tyhjä katse silmissään. Elämän kirjo on täällä vahvasti läsnä, vaikka välillä on itse niin eri maailmasta kyetäkseen oikeastaan muuten kuin vain katsomaan ja havainnoimaan, ja miettimään, että täällä on nyt tällaista.

Alkuviikosta olemme nähneet IPERillä sitä toiminnan kirjoa, jossa lapsia ollaan tuomassa IPERin piiriin, esimerkiksi saamaan koulutusta, ja myös sitä ihmiselämän kirjoa, jota ylhäällä kuvailin.

Maanantaina kuitenkin pidimme normaalin tunnin. Mikä sitten onkaan normaali tunti? Tunnin aikana, kun tehtävät oli tehty, esimerkiksi laulettiin Nursery Rhymes lävitse, leikittiin lentokapteenia (eli mukula tuoliin ja tuoli ilmaan), pelattiin tietokoneella kakun kopiointipeliä ja lopulta kyykistyessäni lattialle yhtäkkiä reppuselkään yritti kiipiä viisi lasta ja yksi apinanpentu roikkui sarissani kun yritin nousta ylös. Matikat oli laskettu ja sanat tavattu joten saikin vähän huilia. Meillä oli mukana tunnilla myös Sonia, joka oli tehnyt harjoittelunsa täällä aiemmin tänä vuonna ja lähtenyt matkaamaan ympäri maita ja mantuja. Oli kiva tavata Sonia ja kuulla häneltä Intiasta, Nepalista ja matkan kulusta sekä jakaa kokemuksia IPERistä. Toivottavasti pääsit Balille saakka!

Työpäivän jälkeen lähdimme South City Malliin leffaan. Sitä ennen vedimme uskomattoman hyvät jätskiannokset. Leffailimme lävitse Heropantin, jossa on uusi kiiltokuvapoika Tiger pääosassa. (Eikö tuo nimi kääntyisi jotenkin ”sankariratkaisija”?) Elokuvassa sattui ja tapahtui, ja lopputulos oli, että jos tekee kaiken tarpeeksi itsevarmasti, kaikki onnistuu.Whistle Gaja oli yllättävän tarttuva biisi, vaikka oma suosikkini olikin Rabba. Illallistimme siinä raflassa, jossa Matti oli saatettu vessakopin ovelle saakka. Tällä kertaa tarjoilu oli rauhallisempaa. Otimme villikortin, koska jostain syystä Lord's Crossingin lähellä ei ollut tuktukeja, ja hyppäsimme bussiin. Olinkin halunnut mennä bussilla Kolkatassa. Kyyti oli nopea ja lippu oli kuusi rupiaa (n.7-8euron snt.) per pää. Kuulemma Sonian mukaan, jos esittää tietämätöntä ja on länsimaalainen, saa istua bussissa niin kauan reitillä kuin haluaa.

Aamusti kävimme paikallisella supermarketilla kerran näyttämässä sen Sonialle ja toisen kerran ostamassa eväät, sillä tekisimme päiväretken Child Wellfare Committeeseen, Foster Homeen, Etelä-Kolkataan. Matka taittui rautaisten Children Wellfare Committeen (CWC) tätien kanssa autolla paikkaan, jossa oli läpitunkemattomat muurit vuorattuna piikkilangalla ja ympärillä rehottavat viidakkomaiset puut, ja läheisen lammen pinta oli niin tiukkana levää, että roskat eivät olleet edes kastuneet. Piikkilanka on siinä, koska joskus lapset kuulemma yrittävät karata suojasta. Center on siis paikka, johon tuodaan ja majoitetaan lapsia erilaisista lähtökohdista, joihin tulen myöhemmin. Se on siis suojapaikka. Siellä tarjotaan koulutusta, sieltä noudetaan lapsia ja sinne tuodaan ja sijoitetaan lapsia. Sen toimisto, jossa vietimme suurimman osan aikaa ajastamme siellä, muistutti vastaanotoltaan sosiaalihuollon tapaamista. Paikalla oli usea CWC:n jäsen, työntekijä lapsen ja/tai huoltajan kanssa ja kansioita ja tietokantoja oli useita. Meille annettiin luettavaksi raportteja sekalaisilta ajoilta, ja yritin pysyä kiinni kielen syrjässä seuraten keskustelua pöytien molemmin puolin.

CWC toimii yhteistyössä Childlinen kanssa, auttavan puhelimen, johon lapset tai lasten vanhemmat voivat ottaa yhteyttä esimerkiksi tilanteissa, joissa heitä uhataan, kohdellaan kaltoin, pahoinpidellään, hyväksikäytetään tai syrjitään. Kun CWC ei kokoonnnu (eli neljänä päivänä viikossa), voivat viranomaiset tai lapsia löytäneet ihmiset ottaa yhteyttä Childlinen puhelinpalveluun, ja sitä kautta lapsille järjestään apua.

Tämä oli niitä paikkoja, joissa todellisuus tuli lähelle. Esimerkiksi sijoitusta, suojaa, apua ja seurantaa, vanhempiaan hakemaan tulevat lapset ovat lapsikaupan, kerjäyksen, kidnappauksen, perheväkivallan, pahoinpitelyn, hyväksikäytön, lapsiavioliittojen, raiskauksen, hylkäyksen (mm. vauvoja muovipusseissa) ja muiden rikosnimikkeiden uhreja tai karanneet kotoa. Tuntien aikana toimistopöytien läpi virtasi paljon surullisia katseita, kasassa itseään pitäviä vanhempia ja lapsia, pelkoa, hätää. Eikä tunteita ollut kuulemma tapana näyttää. Teimme myös toimiston lisäksi kierroksen itse centerissä ja sen koulutus- ja majoituspisteissä. Muurien sisäpuolella oli parempi olla kuin ulkona, joten tunnelma oli oudon rauhallinen ja helpottunut. Varmasti.

Keskiviikkona pidimme aamuoppitunnin pienemmille oppilaillemme, luultavasti viimeistä kertaa sillä torstaina on World Environment Day, ja perjantaina saamme palautteen. Saimme yllättävän tiedon, että olisimme menossa iltapäivällä seuraamaan Childlinen jalkautuvaa toimintaa. Paikka, johon menimme oli Outreach Contact Center, paikallisen slummin vihannesbazaarin viereisessä rakennuksessa. Paikka oli täynnä kärpäsiä. Sinne virtasi paikallisia äitejä ja lapsia kuulemaan Childlinen ja IPERin toiminnasta. Lapsia varoitettiin namusedistä. Suklaapatukan jälkeen joutuisi myytäväksi. Osa äideistä oli minun ikäisiäni (siinä kaksissakymmenissä) ja heillä oli reilulti kouluikäisiä lapsia.

Outreachit ovat paikkoja, joissa koulutus ja avustus halutaan tuoda helposti lähestyttäväksi, eli jokin rakennus, mielellään slummin keskiöstä, otetaan opetuskäyttöön. Tämä vihannesmarketin viereinen varasto toimi myös luokkahuoneena, jossa istutaan pressujen päällä. Vanhemmat saavat aina tulla seuraamaan tunteja, eikä lasten tarvitse lähteä kauas. Tämänkin tapahtuman aikana ikkunoissa roikkui ihmisiä ja uteliaat katseet kurkistivat sisälle. Oikeutta koulutukseen tulee käytettyäkin, ehkä. Infotilaisuudessa annettiin myös tietoa siitä, mitä tapahtuu lapsille jotka myydään ja jotka lähetetään tekemään töitä kangastehtaaseen. Me istuimme hiljaa ja kuuntelimme, välillä miettien tuotiinko meidät sinne näkemään vai nähtäväksi. Matti ja Lauri eivät tajunneet bengalista mitään, enkä minäkään paljoa. Näimme kuitenkin, ja paljon. Olemme olleet kahdessa muussakin Outreach-centerissä aiemmin, viime viikolla. Tämä oli niistä kyllä hurjin.

Edelliset pari iltapäivää olemme viettäneet oikeastaan töiden jälkeen laittaessa blogeja sisään, ja niin sujui tämäkin iltapäivä sillä paljon puhutulla yllättävällä rutiinilla. Illasta ei kuitenkaan tulisi rutiinia. Olimme keskiviikkoaamusta käyneet Ms. Mallikin puheilla, ja hän esitti yllättävän ehdotuksen illallisesta ja vierailusta Birla Mandirin temppelille illasta. Mallik jaksoi selittää meille jokaisen pandalin ja pujan kohdalla, mistä oli kyse, mitä taustatarinoita niihin liittyi ja kierrätti meitä temppelissä. Tämä kokemus oli huomattavasti rauhallisempi kuin Kalighat. Illallistimme Kewpie's nimisessä bengalilaisessa ravintolassa, jossa ruokaa vain saapui ja saapui pienissä saviastioissa (Thali sisältää monta ruokalajia). Aina yhtä iloisia yllätyksiä ovat olleet illallishetket, enkä eläissäni ole syönyt niin hyvää kalaa kuin täällä. Oli mahtava illallinen hyvässä seurassa.

Raukeana tässä sohvalla maatessa aika Kolkatassa alkaa olemaan niin lopussa, että piti ilmoittaa vesisedälle, että lähtö Darjeelingiin odottaa sunnuntaina.

”To one question there are many answers”, sanoi yksi intialainen matkaseuramme viikonloppuna.

Yksi iltapäivä kävellessämme edes takaisin jossakin täällä tuli kerrotuksi tarina rannasta. Tämän voi yhdistää eteemme tulleeseen kysymykseen: Auttaako se, mitä teemme täällä?

Rannalle oli huuhtoutunut meritähtiä, tuhansittain, monia, eri värisiä, kokoisia, ikäisiä. Vielä oli hetken pilvistä, mutta pian aurinko paistaisi ja korventaisi kaikki. Rannalla seisoi pieni poika heittämässä niitä takaisin, yksi kerrallaan. Eihän poika voisi mitenkään pelastaa kaikkia, eli mitä järkeä. Ei voikaan, mutta aina voi tehdä sen minkä voi. Ja IPER tekee sen minkä voi, tällä hetkellä. Ja se työ jos mikä on laulun arvoinen, niin kuin jokainen IPERin auttama ihminen.