Paradise Kolkata

Kirjoittanut: Lauri
(5. – 7.6.)

PRE SCRIPTUM: Kuten rakas siskoni jo huomautti, blogin päivitystahti on ollut hieman heikonlaista, vaikkei Mallikit tai sedät olekaan enää meitä vahtimassa. Ei kuitenkaan hätää, olemme kunnossa. Olemme vaan nauttineet matkasta sen verta täyspäiväisesti, ettei blogsterin kirjoittamiseen yksinkertaisesti ole uhrautunut tarpeeksi aikaa.
---

Pitelen käsissäni työtodistusta. Sen mukaan olen saanut suoritettua harjoitteluni IPERillä. Myös Jasmin sai todistuksen vapaaehtoistyöstä. Mallik hymyilee ja kiittää meitä siitä, että olimme paikalla. Me teemme samoin. On perjantai puolipäivä ja virallinen osuutemme Kolkatassa on ohitse.

Palataan kuitenkin ajassa vielä yksi vuorokausi taaksepäin torstai-päivään. Torstaina pidimme työharjoittteluni vimeiset tunnit. Suuria onnistumisen kokemuksia tuli molemmin puolin, kun otimme joidenkin lasten kanssa matikassa aimo harppauksia eteenpäin. Kun vielä viikko sitten yksi lapsista ei ollut osannut laskea 20+30, nyt hän veti sujuvasti jo 26345 + 32452. Pari tuntia lisää vielä ja me oltais voitu leipoa tästä lapsesta todellinen numerohai! Aikamme oli kuitenkin rajallinen ja tästä eteenpäin natiaiset joutuvat luottamaan omiin intialaisiin opettajiinsa.

Torstai oli kansainvälinen 'Enviroment day', jota muistettiin myös Intian päädyssä. IPERiltä lähti joukko lapsia, muutama aikuinen, johtohenkilöstö sekä me, kohti läheistä tyttökoulua, jossa tiedossa olisi jonkinlaiset ympäristöpäivän paardit tahi kekkerit. Lähtöajaksi meille oli ilmoitettu 13:30 jolloin istuimme nököttämään Iperin toimistoon. Yhteislähtö oli kuitenkin toteutettu Intialaista särmää ja säntillisyyttä kunnioittaen ja liikkeelle päästiin lähtemään vasta reilu tuntia myöhemmin. Toisaalta tapahtuman AV-laitteita alettiin asentaa ja tuoleja kantaa vasta paikalle päästyämme, joten emme ilmeisesti olleet myöhässä. ”Ajoissa” ja ”myöhässä” on tuntuvat Intiassa muutenkin olevan melko moniuloitteisia käsitteitä.

Koulun juhlasaliin lappautui sisään kasa tyttöjä valko-oransseissa koulupuvuissaan. Oppilaita oli yllättävän vähän. Jotenkin ajattelisi, että 10-20 miljoonan asukkaan kaupungissa myös koulut olisivat järjettömän suuria, mutta jälleen huomasin olevani Intiassa. Tämä tyttökoulu oli etuoikeutettu valinta. Ympäristöpäivän ohjelmaan sisältyi erilaisia infopaketteja, esim. energiantuotannosta, roskien lajittelukilpailu, näytelmä ja muuta luonnon huomioimiseen liittyvää aktiviteettia. Älyttömän siistiä, että näitä asioita mietitään myös täällä, eikä ainoastaan ensimmäisen maailman hippikommuuneissa. Länsimaissa on mielikuva siitä, ettei ympäristöasiat ole köyhissä maissa kovinkaan ajankohtainen murhe. Jos tämä on totta, niin torstaipäivä todisti ainakin sen, että tähän asiaan on tulossa pikkuhiljaa muutos.

Takaisin Iperille lähdettäessä saimme todistaa sitä, kun ihan normaalikokoiseen jeeppiin ahdettiin kuljettajan ja yhden opettajan lisäksi ~11 Iperin opiskelijaa. Only in India? Obey the traffic rules. Blow horn.

Illasta suuntasimme jälleen kohti South Cityn ostoskeskusta ja sen ylimmän kerroksen meille tarjoamaa ravintolamaailmaa. Meille tuotti jälleen kerran iloa ja ihmetystä se, että vaikka jokaisessa food-courtin raflassa oli jokaisesta pikaruokalasta tuttu limpparihanajärjestelmä, ei yksittäinen ravintola välttämättä tarjonnut kuin vain jotain yhtä tiettyä virkistysjuomaa. Niin siis pepsit piti käydä ostamassa yhdestä kojusta, Miriamit toisesta ja Mountain Dewt kolmannesta ravintolasta. Alakerran hypermarketissa seurasimme toista paikallista tapaa: Täällä on ilmeisesti ihan normaalia, että kauppaan astuessaan, joku perheestä marssii suoraan kassajonoon odottelemaan, jonka jälkeen muut kärräävät sille aina uusia vaunullisia ruokaa. Meille tämä aiheuttaa uskomattomia turhautumisen hetkiä, kun nopealta näyttävä kassajono kasvaa yht'äkkiä tuplapituuteen äärilleen ladatun ostoskärryn kiilatessa kaikkien ohi.

Yöllä uniamme haittasi epämukavien sänkyjen lisäksi myös tällä viikolla seuranamme ollut melko itsepintainen kurkkukipu ja yskä. Kyse ei oman diagnoosimme mukaan ole kuitenkaan mistään trooppisesta sairaudesta vaan yksinkertaisesta vilustumisesta (Kyllä. Luit oikein). Kattomyllyjen alla nukkuessa on koko yön jatkuvan tuulenvireen alla, mutta ehdottomasti suurin syy on paikallisten ääliömäinen tapa säätää ilmastointi aina mahdollisimman tappokylmälle. Ilmastoituun taloon astuessa lämpötila vaihtuu 15-20 astetta kylmemmäksi. Samoin käy myös ihmishien kylvettämille vaatteille. Joten miettikääs itse: Jos hyppäisitte ensin vaatteet päällä järveen ja jäisitte sitten kuivattelemaan 17 asteisessa pilvisessä kesäpäivässä, vilustuisi aivan taatusti. Sama se on täällä, kun pitkän päivän jälkeen astuu ravintolaan.

Perjantaina meille kirjoitettiin työtodistukset ja pääsimme lähtemään kaupungille jo heti lounaan jälkeen. Kohteena oli Old China Town, joka oli joskus vielä kristittyjen kiinalaisten asuttama. Kiinalaiset oli kuitenkin häädetty pois ja nykyään alue vaikutti erityisesti muslimivoittoisena. Taksissa matkalla kohti tätä entistä kiinankaupunkia voitin vihdoin Masan kanssa lyömäni 50 rupian vedon, kun automme kolhi ensimmäistä kertaa liikenteessä. Vaikka syy ei ollutkaan meidän taksikuskin, vaan perään rysäyttäneen auton, kolaus mikä kolaus. Liikenteessä nopeudet on täällä kuitenkin sen verta verkkaisia, ettei ihmisiin taikka autoihin tullut vammoja.

Kiinakaupunki oli täynnä ihmisiä, pieniä katuja ja kauppoja. Kaupat täällä tykkää sijoittaa itsensä hyvinkin eri tavalla, kuin mihin itse on tottunut. Kun kyseessä on 10miljoonan asukkaan kaupunki, olettaisi että jokaisesta kaupunginosasta löytyisi ainakin yksi huonekalukauppias, yksi kellosetä, yksi matkapuhelinmyyjä, yksi uskonnolliseen härpäkkeeseen erikoistunut jne. Näin kaiken alan kauppiaat olisivat ihmisiä lähellä joka paikassa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan eri kaupanalan ammattilaiset ovat aina ryhmittäytyneet vierekkäin samalle alueelle. Näin siis rannekelloja myyviä kavereita on aina suoraan ainakin kymmenen eri kojujen takana. Sama pätee kaikkiin muihinkin tuotteisiin. Tikkaita olen nähnyt myytävän tasan yhdessä paikkaa tätä kaupunkia. Ja siellä tikkaita kauppasi jotakuinkin viisitoista vierekkäin olevaa kauppaa.

Työn tekemistä paikalliset eivät kuitenkaan karta. Tuntuu että kaikki intialaiset taksikuskista ravintolanpitäjään tekevät vähintään 10 tuntisia työpäiviä ja ainakin kuutena päivänä viikosta. Ruumiillista työtä ei myöskään pelätä, vaan jengi vetää tavaravaunuja ja tekee muutakin uuvuttavaa hommaa oikeasti melko niskat limassa. Tämä on tietysti ainoastaan vähän koulutettujen juttu. Heti koulutusasteen kasvaessa työtunnit pienenee ja fyysisen puurtamisen tarve vähenee kohti nollaa. Hyvänä esimerkkinä tästä Ms. Mallik, joka ei IPERillä viitsinyt käyttää enää edes portaita.

Käytiin kokeilemassa pätkät Kolkatan metroa. Metro oli ihan jees sightseeing sikäli, kun se kulki Chicagomaisesti osan matkasta korkealla maan päällä. Ihan hyvä kasiplus. Metroasemilla sompaillessa saatiin myös vastaus taas yhteen mieltämme askarruttaneeseen kysymykseen: ”Jos kerjäläiselle antaa rahaa, pyytääkö hän lisää?” Minä ja Matti kokeiltiin ja molempien almuihin tyydyttiin, eikä enempää kinuttu. Sen sijaan olivat vain äärimmäisen onnellisia. Naisen hymy oli niin leveä, että en ollut moista ikinä nähnyt. Tarkennuksena mainittakoon, että valitsimme tarkoituksella sellaiset kerjäläiset, jotka oikeasti näyttivät tarvitsevan rahaa. Iäkkäämpiä, riutuneita ihmisiä, jotka hätäkuin jaksoivat kätensä nostaa pyytääkseen.

Lapsille meillä on täysin ehdoton rahanantamiskielto. Ilmeisesti verrattainkin yleistä täällä on se, että vanhemmat pukevat lapsensa ryysyihin ja laittavat heidät kerjäämään koulussa käymisen sijaan. Pahempi versio samasta ilmiöstä on, että lapsi kaapataan, rampautetaan ja laitetaan kerjäämään jollekulle rikollispomolle, joka hallitsee kerjäläislaumoja, niin lapsia kuin aikuisiakin. Jokatapauksessa täällä pitää olla äärimmäisen tarkkana siitä, kenelle raha todellisuudessa menee.

Takaisin kotiin pääsimme taksilla, jonka kuski poltteli autossa sisällä suitsukkeita ja jolla oli mahdollisesti vain yksi näkevä silmä. Hetkeksi tuli mieleen Dr. Bombayn kappale sokeasta Calcuttalaisesta taksikuskista. Ihan mahdollista oikeesti.

Torstaina alkanut ympäristöteema jatkui lauantaina Enviroment Dayn saapuessa myös Iperille koko komeudessaan. Päivällä päästiin vapauttamaan myös omat sisäiset lapsemme (tehtävä, josta erityisesti Jasmin suoriutui varsin mallikkaasti) kun Iperin ulkoseinille päästiin maalaamaan ympäristöteemaisia kuvia niin paljain käsin kuin siveltiminkin. Koko laitos oli kokoontunut paikalle ja maalailuitten jälkeen nautittiin kakkua ja teetä. Tämä oli viimeinen kerta kun näimme valtaosan Iperin lapsista. Kokonaisuudessaankin mieletön yhteinen lopetus meille kaikille. Hetken aikaa saimme kävellä samaa matkaa, mutta nyt sen olisi haarauduttava. Mutta kuten Matti osuvasti totesi, ei hänkään odottanut näkevänsä Iperin lapsia enää viimekertaisen lähtönsä jälkeen.

Maalailuitten jälkeen suuntasimme kohti Kolkatan pohjoispuolella olevia Rama Krishnan ja hindujumala Kalin temppelialueita. Taksimme ylitettyä Howrahin sillan huomasimme välittömästi roskan, hajujen ja kaikenlaisen epäsiisteyden kasvaneen paljon. Emme enää olleet Kolkatassa, vaan Howrahin kaupungissa, joka kaikesta päätellen oli näistä kahdesta erittäin paljon likaisempi. Intiaeksperttimme M. Rintamäki kuitenkin kertoi, että vuonna 2012 näin ei vielä ollut, vaan paskan määrä oli melko identtinen molemmissa kaupungeissa. Kolkata oli siis viimeisen puolentoista vuoden aikana onnistunut siistimään itseään erittäin paljon, isomman ”Keep Kolkata clean” -kampanian avulla. Erittäin toivottu, mutta Intian mittakaavassa ilmeisesti valitettavan harvinainen kehityssuunta, sillä ainakin jos Sundarbansilla tapaamiamme intialaisia on uskominen, tulee esim. Varanasin kaupunki olemaan saastaisin lantaläjä koko mantereella. Odotan innolla.

Temppeleistä ensimmäisenä tutustuttiin Hooghly-joen länsipuolella olevaan Rama-Krishna temppelialueeseen. Nähtiin aitoa uskonnollisuutta ihmisten polvistuessa rukoilemaan pyhättöjen eteen ja yhden gurun jopa kylpemässä ritualisesti joessa. Samainen joki tuli ylitettyä illemalla paikallisella jokikuunarilla, joka muistutti pienempää versiota niistä laivoista, jotka ovat tulleet tutuiksi ”200 ihmistä hukkui Bangladeshissa” -tyyppisistä uutisista.

Joen itäpuolella sijaitsevassa Kalin temppelissä temppelimeininki oli erilainen. Suitsuketta, melua, kelloja, suitsuketta, huutoja, laulua, suitsuketta, pyhättöjä, temppeli, paljon ihmisiä, suitsuketta, ääntää, ääntä ja ääntä.. MIKSI INTIASSA KAIKESTA PITÄÄ TULLA NIIN PALJON ÄÄNTÄ?! Tekemistä ja palvottavaa oli sen verta paljon, että kohde sopi hyvin lähinnä kokopäiväretkeksi. Nälän yllättäessä alueelta löytyi ruokakojuja, matkamuistoksi patsaita, virkistykseksi jäätelöä. Kali on ilmeisesti erityisen tärkeä jumala juuri Kolkatassa, joka on saanut Kalista nimensäkin. Jumalamaailmassa Kali taas on vihastunut ja suuttunut Durga, joka myllytti maailmaa hajalle ties kuinka paljon ennen kuin Shiva sai hänet pysäytettyä. Durga taas on yksi Parvatin muodoista ja Parvati taas on Shivan vaimo. Yritä nyt tässä ymmärtää tätä koko jumalasoppaa. Kuitenkin ajan loppuessa Kali palaa laittamaan maailmaa palasiksi jälleen.

Temppeleissä kiertely vei mehut meistä kaikista, mutta onneksi taksikuski suostui viemään meidät kotiin erittäinkin soveliaalla 300 rupian hinnalla. Matka kesti noin 1h 15min jonka aikana lyötiin virallisesti lukkoon se, ettei taksin ajaminen tässä kaupungissa vain yksinkertaisesti voi olla kannattavaa. Paikalliset taksit kuluttaa tällaisella reilun 20km matkalla nimittäin varmasti lähemmäs 3-4litraa bensaa. Polttoaineen hinnan ollessa ~75rupiaa litra bensaan menee rahaa siis tällä kulutuksella n.225-300 rupiaa. Ja 300 rupiaa on tasan se hinta, minkä me tästä matkasta kuskille maksoimme.

Näissä hintatasoissa ja aiemmin mainitsemani työkulttuurin keskellä, alan myös kokoajan yhä enemmän ymmärtää Kolkatassa asuvien kommunistien valtavan määrän. Melkein jokaisesta korttelista voi täällä löytää seinään maalattuna vaalimainoksia sekä sirppi&vasaroita. Uskonto ja politiikka on täällä molemmat valtavasti esillä katukuvassa. Asioita ei todella tarvitse peitellä. Tuntuu, että ihmiset maalailevat oman talonsa seinään sen puolueen logon mitä äänestävät. Ja autoihinsa sen uskontokunnan symboleja mihin kuuluvat ja niin edelleen.

Aikamme Kokatassa alkaa kuitenkin olla loppu. Työtodistukset on taskussa ja rinkan pakkaamista on alettu suunnitella. Sunnuntaina illalla lähtee yöjuna, joka vie meidät kohdi Darjeelingia, Himalajan rinteitä ja loputtomia määriä teetä. Yksi luku Intianmatkasta loppuu tähän. Seuraava ja vähintään yhtä jännittävä odottaa edessä. Pysykää siis kanavalla!

---
POST SCRIPTUM: Kun lähdettiin Suomesta, me epäonnistuttiin tavaroiden pakkaamisessa niin, ettei kummallekaan tullut mukaan toimivaa parranajovehjettä. Vaikka höyliä sais täältä puoli-ilmaiseksi päätettiin, että turha niitä on ostaa. Antaa naaman rehottaa. Nyt kun Intianmatkamme ”puolivälin krouvi” on saavutettu ja katselen poskiamme, voin luvata ettei Suomeen palaa mitenkään erityisen kauniita poikia.