Viidakossa suhisee

Kirjoittanut: Matti
(31.5 – 1.6)

Koira, lintu, pukki, pässi, vuohi, kili, kana, kukko, ruma kana, possu, lisko, torakka, ankka, hämähäkki, tuntematon lintu, kuningaskalastaja, iso kala tai hai, kissa, varaani, peura, apina, koppakuoriainen, lentävä ötökkä, toinen tuntematon lintu, rapu ja ripu, simpukka ja liejuryömijä.

Seuraa arvoitus, olimmeko viikonlopun:

A) Puistoaluella

B) Muistoalueella vai

C) Suistoalueella?

Lähdimme siis lauantaiaamuna yhden yön retkelle Sundarbansin suistoalueelle. Kyseessä on maailman suurin jokisuisto ja mangrovemetsä-alue. Tavoitteena oli bongata Bengalin tiikeri tai jopa liikeri.

Lauantai-aamuna suuntasimme aikaisin aamulla matkatoimistollemme, joka matkan järjesti. Luvassa olisi alkuun kolmen tunnin automatka, tämän jälkeen pari joenylitystä veneellä ja täten päätyisimme Ecovillageen, jossa viettäisimme yömme. Matka-autonamme toimi Force-merkkinen pikkubussi, joten koimme matkamme turvalliseksi, olihan voima kanssamme. Auto täyttyi täyteen lähtiessä, ja jo vähän matkan ajon päästä pysähdyimme tienvarteen, josta nousi vielä yksi nainen kyytiin, vaikka istuinpaikkoja ei ollut. Tämähän nyt ei haitannut vaan oppaamme istui sitten edessä yhden matkalaisen kanssa samalla penkillä.

Kolkatasta lähtiessämme edessämme näkyi mustan tumma taivas ja näytti

kovasti siltä, että olemme

matkalla suoraan hirmumyrskyn silmään. Välillä matkan aikana myös vettä tuli sen verran reippaasti ja ukkonen jyrisi yllämme, että olin melko varma että taivas putoaa niskaamme. Kuitenkin intialaisen diskojumputuksen soidessa auton stereoista matkasimme läpi Länsi-Bengalin maaseutujen välillä pysähtyen teelle ja lopulta saapuen pienen kylän satamaan n. 3,5 tuntia lähdön jälkeen, jossa kovin sade oli jo mennyt ohi ja enää satoi hieman ripotellen.

Tässä vaiheessa oppaamme Rakesh kertoi meille englanniksi, että ensin menemme veneellä joen yli n. 10 minuuttia, jota seuraisi sitten 45 min riksa-ajelu ja sitten vielä pieni jokimatka. Hyppäsimmekin ensin pieneen veneeseen, jossa oli keskellä irtomoottori, jonka ninjaksi nimeämämme taituri jyräytti käyntiin irtovinssillä kohtuullisen savupilven saattelemana. Veneen vauhtia ninja sääteli moottoriin kiinni viritetyn narun avulla. Ensimmäisestä vesiylityksestä selvisimme hyvin ja vuorossa olisi riksa-ajelu. Retkemme oli kuitenkin järjestetty intialaiseen malliin, eikä auto-riksoja ilmeisesti löytynyt riittävästi, ja niinpä minut ja Jasmin istutettiin muutaman muun matkalaisen kanssa puulavalle, joka oli kiinni jossain moponkaltaisessa vempeleessä. Katoksena toimi pressu, jota pidimme itse päällämme. Lauri puolestaan pääsi tuk-tukin kyytiin, jossa oli etupenkillä 4 ihmistä sillä seurauksella, että ainoastaan Laurin oikea pakara mahtui kyytiin. Tämä kyyti olikin yksi elämäni kyytejä.

Vielä toinen veden ylitys samanlaisella veneellä ninjan ohjastamana ja sitten olimmekin perillä Ecovillagessa, jossa viettäisimme illan ja yön. Saimme huoneen, jossa oli kolme mukavaa sänkyä ja vessa. Asetuttuamme meille tarjottiin ruokaa. Kalaa, kasvista, linssiä, riisiä, kastiketta ja ties mitä niin paljon kuin napa veti. Tarjoilijat kävelivät ympärillä jakamassa ja jatkuvasti lisää ruokaa ja ai että.

Illan ohjelmaan kuului kävelyretki läheiseen kylään mutaista ”tietä” pitkin paljain jaloin, veneretki naapuri saareen katsomaan lintuja ja kävelemään lisää mudassa. Jasmin uskaltautui mukaan pienelle linturetkelle viidakkoon, minun ja Laurin jäädessä rannalle tallailemaan mudassa ja nauttimaan rauhallisesta olemisesta. Tullessa takaisin Ecovillageen bongasin oppaamme Rakeshin puheesta sanan ”beer” ja sain tilattua meille 2 pulloa jokaiselle illan ohjelman ajaksi.

Illan ohjelmana oli paikallinen bändi soittamassa bengalilaista kansanmusiikkia. Soittimina heillä oli paikallisia soittimia ja musiikki kuulosti, siltä kuin kaikki kolme (selvästi hyvin taitavaa) muusikkoa olisivat soittaneet täysin eri kappaleita samaan aikaan ja nauttineet siitä suuresti. Lisäksi seurustelimme muiden matkalaisten kanssa, joihin kuului yksi amerikkalainen nainen ja useita intialaisia. Oluttakin tuli eteen, tosin kaksi pulloahan intiassa tarkoittaa 2x 0,75 litran ja alkoholipitoisuudessa ”ei 8% ylittävää” pulloa, eli suomalaisittain laskettuna kaikille olikin sitten kahden pullon sijasta reilu sixpacki, jos alkoholin määrää lasketaan, että näin. Ilta oli erittäin hauska ja oli hauska jutella ja oleskella uusien ihmisten kanssa kun juttukin luisti.

Musiikkiesityksen jälkeen vielä illallinen, joka toimi samalla konseptilla kuin lounas, paitsi kalan sijasta oli tarjolla kanaa. Nukkumaan mennessä löysimme vessastamme isohkon torakan ja aikaisemmin löytämämme verkosta löytynyt isohko hämähäkki oli kadonnut, eli oletuksemme mukaan jossain piileskelikin vielä isompi hämähäkki. Tämä sai meidät ripustamaan meille hyttysverkot, sillä kukaan meistä ei kokenut ajatusta tarantellasta tai vastaavasta naamalla mukavaksi.

Lauantaina oli herätys jo aikaisin aamulla, sillä tarkoitus oli lähteä kuudelta aamulla veneellä kohti mangrovemetsiä ja viidakkoa bongaamaan eläimiä. Intialaiseen tapaan tee tarjoiltiin vasta kuudelta aamulla, eli lähtö oli sitten
joskus vähän myöhemmin. Jokatapauksessa pääsimme kuitenkin hyvin aikaisin liikkeelle Elmar-nimisellä jokilaivallamme, joka valitettavasti tarkoitti, että joutuisemme eroon ninjasta, joka ilmeisesti ohjaa vain todellista hallintaa ja ninjakonsteja vaativia laivoja. Onneksi isompaakin laivaa ohjasi todellinen seitsemän meren hirmu, merikarhu, joka olisi varmasti ohjannut meidät läpi vaikka harmaan kiven tarvittaessa. Laivan kannella juttelimme mukavia muiden matkalaisten kanssa ja katselimme luontoa. Vesi oli tässä vaiheessa vielä hyvin matalla. Oppaamme kertoi, että vesi nousee ja laskee kuuden tunnin sykleissä jopa 7 metriä, eli jossain vaiheessa päivää näkemämme metsät tulisiva olemaan jopa täysin veden alla. Aika hurjaa.

Alkumatkasta pysähdyimme ensin ottamaan palvelijat kyytiin, jotka tulivat veneelle tekemään meille ruokaa ja hetken päästä luonnonsuojelualueen portilla kirjasimme meidät sisään, sillä sinne ei saa mennä ilman erityislupia ja saimme mukaamme myös luonnonsuojelualueen oman oppaan, joka tosin vaikutti olevan kaikesta aika pihalla. Matka jatkui valtavaa jokea pitkin ja pieneksi pettymykseksi emme meneet missä vaiheessa syvälle metsään pieniä kanavia pitkin, sillä alue oli hyvin suojeltu, eikä siellä saanut paatit kulkea niin kuin haluavat, vaan niiden reittejä oli merkittävästi rajoitettu.

Jossain vaiheessa päivää Rakesh toi kannelle paikallisen ”Kimble-pelin” eli Ludon. Keski-ikäiset rikkaat intialaisethan innostuivat tästä aivan valtavasti ja sitä alettiinkin pelata isommalla porukalla. Peliin mahtui mukaan vain 4 pelaajaa mutta peliin otti osaa ainakin 10 ihmistä. Yksinkertaisuudessaan kaikki pelasivat kaikkien vuoroja ja kaikilla tuntui olevan valtavan hauskaa. Sinänsä jännä, että viidakko-jokiajelun kohokohta tuntui olevan lautapelin pelaaminen. Noh, mikäs siinä, sillä kyllä mekin siitä pelailusta nautimme. Pari kertaa päivän aikana pysähdyimme maihin ja nousimme ”lintutorneihin” katsomaan, joskos viidakon petoja kuten liikereitä näkyisi, mutta eipä näkynyt ei. Tosin viimeisellä pisteellä mutaojassa, vilisti varaani, varsin häijynnäköinen lisko, jonka näimme kohtuullisen hyvinkin. Veneessä ajellessamme näimme mm. apinoita ja lintuja. Itse satuin olemaan ainoa, joka katsoi suoraan eteenpäin kreivin hetkellä ja näin jonkin ison kalan (itse luulen, että se oli delfiini) hyppäävän vedestä. Muu retkikunta oli olettaen niin lautapelin lumoissa, että he eivät laivalta ulos ehtineet katsoa.

Laivaretki oli ihan mukava päivän jokiajelu, jonka aikana söi hyvin ja tutustui uusiin ihmisiin, mutta luontoretkeksi se ei ollut kummoinen. Toki olihan sademetsien näkeminen upeaa ja oli älyttömän siistiä nähdä, kuinka jossain vaiheessa kaikki puut olivat veden alla, kun ne olivat aikaisemmin olleet kokonaan maan pinnalla, johtuen veden pinnan valtavasta vaihtelusta. Harmiksemme tiikeriä tai liikeriä emme bonganneet, mutta paljon saimme silti kokemuksia. Parhaita juttuja oli uudet ihmiset, veden vaihtelu, mudassa käeveleminen ja huoleton elämänmeno.

Elmarin rantautuessa rantaan oli matkaporukka hitsautunut hyvin yhteen ja juttu luisti. Uskaltauduimme myös kyselemään sellaisia asioita intialaisesta kulttuurista, joista emme olleet aikaisemmin uskaltaneet kysyä, kuten esimerkiksi kastilaitoksesta. Luvassa oli kuitenkin vielä riksa-ajelu ja pari joenylitystä ennen, kuin Force pääsisi starttaamaan paluumatkalle. Tällä kertaa paluumatka autolle ei ollut kuitenkaan niin hurja, kuin tulomatkalla oli ollut, mutta autolle päästyämme hurjuus alkoikin. Nimittäin paluumatka taitettiin pimeässä ja koska intialaiseen ajokulttuuriin kuuluu, että kaistaviiva ei selvästi merkkaakaan eri kaistoja, vaan sen päällä pitää ajaa. Tästä syystä vähän väliä tuli tilanteita, joissa joku meistä kiljahti ja suojautui käsiinsä, intialaisten hieman naureskellessa meille. Juttu luisti ja intialainen diskopoppi pauhasi jälleen.

Lopulta pääsimme kuin pääsimmekin takaisin IPER:lle, vaikka sitä välillä ehtikin epäilllä, että selvitäänköhän tästä kyydistä hengissä. IPER:llä meitä vastassa oli Diakin opiskelija Sonia, joka oli ollut kevään harjoittelussa täällä ja sen jälkeen matkustellut neljä viikkoa Intiassa ja Nepalissa ja oli tullut perjantaina takaisin IPER:lle. Hänekin kanssaan juttu luisti sitten sen verran hyvin, että vasta kahden jäljestä päästiin nukkumaan, vaikka autossa oli puhuttu, että mentäisiin samantien kun ollaan perillä. Noh näin se menee. Loistava viikonloppu, loistava reissu. Huomenna jatkuu työt vielä viikon verran.